Siteeraaminen harvoin tekee oikeutta runoudelle. (Edellisen kappaleen irralliset lainaukset toimivat siitä esimerkkinä.) Lainatessa tekstin ympäristöä on vaikea ellei mahdoton selvittää riittävästi. Osittainen lainaaminen hankaloituu mitä enemmän teksti poikkeaa normaalikielestä. Toisaalta siksihän runoutta kirjoitetaan: on pyrkimys ilmaista jotain, mikä ei muulla keinoin onnistu. Sama koskee kritiikkiä. Kritiikin tehtävä ei ole kääntää runoutta selkokielelle. Rilke, Hölderlin, Dickinson, Ashbery ja Rekola, esimerkiksi, haastavat lukijoita loputtomasti juuri siksi, että heidän runonsa menevät uuteen solmuun sillä samaisella hetkellä kun uskoo saaneensa edellisen pulman ratkaistuksi. Filanderin runoudessa on tämänkaltaisia piirteitä. Ne vaikuttavat hetkittäin ymmärrettäviltä, mutta jättävät lukijan miellyttävästi ymmälleen. On pakko heittäytyä mukaan. Adoraation toinen jakso alkaa:

Kevät, auringon murtama nurmi,
sähkö mudassa, jään tuoksu
ja höyry ja hysteerinen sini.

Kevät suistuu korkeista. Maa halkeaa
auki valkoiseen ja rinteillä auringon kiteet
narskuvat. Nuoret purot muodostavat

kirkkauden oksiston puiden väliin. Pilvi vyöryää
kuin itse auringosta: tulen kuohu, liekin vaahto
pyörteilee minkä syntyvän seimeksi taivaaseen?