me emme ole veneessä,

tämä meri on meissä

Aika ajoin olen vakuuttunut, että runous ei kuvaa maailmaa tai puhu maailmasta. Sen aihe on runous itse.

Terra novan keskeisiä hahmoja on Amerikan löytäjä Kristoffer Kolumbus, joka kulkee teoksessa lyhyesti nimellä K. K:n purjehdustaidot joutuvat saman tien epäilyksen alaisiksi. Uutta maata lähestyessään K arveli katselevansa ”Intiaa idän suunnasta”, ja nähdessään taivaanrannassa hohtavan valon hän uskoi olevansa ”lähellä auringon alkuperää”. Lehikoisen johtopäätös on raju:

K lukee aakkosia paremmin kuin merta 

Mutta kuten tiedetään, uuden maan historia ei ala tästä.

aivan tavallinen paikka, pala maata, pala taivasta.  

ennen meitä täällä asuivat suomupeitteiset ja juurelliset, ennen merta täällä laidunsivat peurat ja hevoset, tasankoja laukkasivat tuulikarvaiset kavioissaan pilvirummut  

elettiin aivan tavallisia päiviä. Beringian tuulten pöyhimästä pölymaasta pilkistivät sarat, heinät ja sammaleet. kunnes mantereet alkoivat venytellä. jää liikehtiä, kannas hävisi näkyvistä ja tanner muuttui salmeksi  

ja sitten, K:n laivat erkanivat satamasta 

Viisisataa vuotta on pitkä aika, eikä sittenkään ole.

Merestä on puhetta myös Tiina Lehikoisen runoteoksessa Terra nova, ja miksei olisi, koska uuden maan käsite pitää sisällään myös ajatuksen merestä. Joten ihmekös tuo, että teos aukeaa ensimmäisen kerran sitä pidellessäni sattumoisin sivulta, jossa lukee:

K kirjoitti päiväkirjaa ja merikirjaa, sanoja, jotka kuluivat kuluivat hallitsijoiden käsissä tomuksi 

Vai oliko sivu sittenkään juuri tämä? Ehkä kyseessä oli sivu, jossa sanotaan:

Jokainen ranta on raja, jokainen meri toinen