Runon ominaisuudet ovat tiettyyn rajaan asti mitattavissa. Runo, ainakin kirjan sivulle painettu, on jokaiselle lukijalle periaatteessa sama. Runo ei muutu, vaikka lukija muuttuu. Ja silti runo on kullekin lukijalle kussakin lukutilanteessa aina ”erilainen”, riippuen muun muassa lukijan valmiuksista. Lukemiseen vaikuttavat esimerkiksi lukijan kokemus, tietämys ja herkkyys. Ja totta kai odotukset siitä, millainen runo on ja miltä se näyttää. Jos odottaa Eino Leinoa, Pentti Saarikoskikin voi olla hämmentävä kokemus, saati sitten Tytti Heikkinen tai Harry Salmenniemi. Torjunta saattaa olla jyrkkä, vaikka toisinkin voisi olla. Entä jos uuteen, erilaiselta näyttävään ja tuntuvaan runoon, joka ei välttämättä muodostu edes luettavasta tekstistä, suhtautuisi kuin ennenkokemattomaan harvinaisuuteen? Joskus se mitä on aina etsinyt, on jotakin mitä ei ole tullut edes kuvitelleeksi.

Koko iltapäivä seminaarissa, jossa käsiteltiin siteeraamisen taidetta. Paljon puhetta sämpläämisen, lainaamisen ja approprioinnin akateemisista ja oikeudellisista näkökannoista, mutta onneksi myös vieraiden sanojen poetiikasta & praktiikasta (Laura Lindstedt, Tatu Tuominen, Kristian Blomberg, Harry Salmenniemi). Kuten viimeksi mainittu huomautti, kukaan ei aloita tyhjästä paperista, vaan luominen käynnistyy jo lähtökohtaisesti lainaamisesta. Ja jos ei ymmärrä tätä, ei ymmärrä mitään kirjailijan tai taiteilijan työn luonteesta. Blomberg puolestaan muistutti, että liian usein lainaamisella tarkoitetaan "vain" sisällön omimista. Hänen mielestään yhtä tärkeää on kiinnittää huomiota muodon lainaamiseen, koska myös muodolla on kyky tuottaa sisältöä. Omasta puolestani päätän päivän temaattisesti kattavaan sitaattiin Cia Rinteen teoksesta L'usage du mot. Teos päättyy:

"___________"ⁿ

Meri, joka ei siis "mahdu tilaansa", on aiheena suuri ja kooltaan vain taivasta pienempi, mutta joutuu silti runossa esittämään jotain (jollei muuta niin itseään). Runoilijan muotoilemana sen pulma kuuluu: vesi heijastaa, ei näe itseään, mutta valtamerenä se vuotaa koko ajan reunojensa yli kaikenlaista sisältöä ja merkitystä. Katso vaikka:

Rantaan pudonneet lehdet esittävät lehtiä,
rantaan ajautunut hiekka esittää hiekkaa.

Hiekka ei pääse veteen,
hiekka heijastuu veteen,
vesi heijastuu hiekkaan.

Runoilija on pulassa, katsoipa hän aihettaan sisältäpäin tai ulkoa. Merikään ei osaa vain olla, vaan edustaa ja merkitsee heti jotain tullessaan tarkkailun kohteeksi. Onneksi sillä on tekijään nähden terapeuttinen vaikutus: Kun maalla on murheita, meri huuhtoo.

Myrskyävän meren suunnaton voima. Kantin mukaan valtameren koko ylittää ihmisen kuvittelukyvyn. Ihminen ei tavoita ilmiön muotoa, ja kadottaa kokemuksen kokonaisuuden hallitsimisesta. Tunne että meri ei mahdu tilaansa, kirjoittaa Salmenniemi. Tuntuu, että runous nousi maalle merta katsellessa.

Kun näet avoimen, rauhattoman meren,
pääset lähemmäs,

             mutta koskaan et ole niin vapaa
kuin maatessasi lattialla silmät kiinni
kuvitellessasi sitä kaikkea.

Järisyttävin aloitus: Meri, mutta sisältäpäin. Muoto vai sisältö kolmella sanalla. Mielikuvitus jatkaa. Meri aiheena on elementin kokoinen. Mitä siitä voi sanoa? Mitä siitä voi todisteeksi ilmaista? Sisältä käsin? Se ei ole haaste eikä lupaus jostakin, joka sitten seuraa, vaan itsessään mieletön kuva mielettömästä pyrkimyksestä. Runouden metafora.
Harry Salmenniemi: Yö ja lasi. Siltala 2018.