Näytetään tekstit, joissa on tunniste meri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste meri. Näytä kaikki tekstit

tiistai 31. joulukuuta 2019

Siru Kainulaisen artikkeli ”Pinnalla vai pinnan alla?” käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti ”runojen vettä ja sen lukemista”. Yksi Kainulaisen esimerkkirunoilijoista on kuinkas muuten Pauliina Haasjoki ja erityisesti hänen kokoelmansa Aallonmurtaja (2011). Yksi artikkelissa siteeratuista runoista alkaa:

M e r i   k u u l o s t a a  isolta vanhalta haravalta.
Kerään mielessäni kokoon asiat, joita voisin muistella
tällaisena hetkenä.
Mutta ne eivät tule sillä tavalla sopuisasti,
yksi tulee ja syrjäyttää kaiken.
Jos nykyhetki äkkiä onkin vain muistelemista,
pitäisikö silloin pitää itselleen puhuttelu peilin edessä.
Syntyy mielikuva, jossa meri ei ainoastaan kuulosta vaan myös näyttää ja tuntuu isolta haravalta. Meri on moniaistinen ja rakenteeltaan monimuotoinen elementti, ei ”pelkkää” vettä, ja siksi se kiinnostaa runoilijoita ja innostaa heitä tutkimaan sitä runoudessaan. Meri, kuten runous, kokoaa ja päästää läpi.

tiistai 24. joulukuuta 2019

Harto Hännisen tekstin tärkein rajoite on ilmaistu jo sen nimessä. Menetelmä kokonaisuudessaan kuuluu: 

”Kirjojen aaton sarja” törmäyttää khimaira-metodilla Kantelettaren ensimmäisen runon kirjoittajan lempiteoksiin: kirjasitaattien nominit ja verbit on korvattu kyseisen runon nomineilla ja verbeillä. Adjektiivit on säilytetty mausteena. Tekstit ovat myös vokaalilipogrammeja, joissa kielletyn vokaalin sisältävä sana on korvattu synonyymisanakirjan tarjoamalla vaihtoehdolla. Runot sisältävät muokkaantuneita sitaatteja Aulikki Oksasen, Maria Jotunin, Marja-Liisa Vartion, Timo K. Mukan, Franz Kafkan ja Eila Kivikk’ahon teksteistä.
Me poimimme tähän, toiston uhallakin, tuttuja elementtejä ja luomme siitä uuden rimpsullisen:
Yö istuu päivät päästään meren edessä kädessään suru, näen siinä yksin yön, yksin vuoren, veden, päivän & meren. Yö pyörittää päivää meressä. Jää hyvästi helmeilevä meri. Minä seison lintujen niityllä & olen täysin epätiteoinen mielestäni tässä yössä, tässä päivässä, minun meressäni. Mieli, sä häilyvä yö päivässä meren, sinun tyköäs vei käsi yhdesti surun & vuoren, mieli, sä häilyvä yö. Häily päivä meret ne keräsi & yöt vei & se käsiään kiitti, ken itsekin murtunut ei; mieli, sä häilyvä yö.

perjantai 20. joulukuuta 2019

Pienoisesseessä nimeltä Esitys, palataan tuttuihin aiheisiin:
On esitetty, että elämää syntyy kaikkialla, missä se on mahdollista; jään peittämien merien syvyyksissä, rivien väleissä. Käsityksemme maailmasta on sidottu näihin aisteihin, tähän hermostoon: tähän muotoon: on esitetty, että juuri inhimillisyytemme on viimeinen raja, jolle ymmärryksemme voi kiivetä, että todellisuuden kaikki toiset kasvot jäävät meiltä lopullisesti tuntematomiksi. On esitetty, että katse toimii aina kahteen suuntaan; että ymmärrys on sitä, että jokin katsoo takaisin.

torstai 19. joulukuuta 2019

Aiemmin syksyllä Salmela luki otteita kirjastaan Turun Dynamossa. Kävi ilmi, että suorasanainen ajatusrunous sopi yllättäen erinomaisesti ääneen esitettäväksi. (Saman kaltainen oli havaintoni elokuun lopulla Runokuun tilaisuudessa, jossa kirjailijat lukivat ääneen esseetekstejään.) Muuan katkelma alkaa: ”Elettiin aikaa, jolloin peilejä ei ollut olemassa. Jouduit katselemaan itseäsi toisen kautta.” Se on innostava ajastus, ja toimii jälleen runon metaforana. Pian on tutun kuvan aika:
Meren ääneen on hyvä nukkua, sen ajatuksen alle on hyvä painua, sen aluttomuuteen, sen loputtomuuteen, sen äärettömyyteen, sillä meri on ääretön. Kuka tahansa meren ääneen nukahtava tietää sen. 
*
Sen työ on loputonta. Se ei tunne alkuja tai loppuja, Syntymät ja kuolemat ovat sille hyttysen ininää, siiveniskuja, pelkkää pinnan värähtelyä. Ajatukset syttyvät ja sammuvat, ihmiset tulevat ja menevät, mutta meri jatkaa loputonta työtään. Rantaa on vielä niin paljon hiottavana pois.

maanantai 16. joulukuuta 2019

Pian on otsakkeena Nilviäisiä. Paljon tärkeää tulee sanotuksi, kun eläimet opettavat ihmistä:
Ne eivät kiistele turhanpäiväisistä asioista, niille riittää, että maailma on niin kuin se on; jotain mudalle perustettua ja virtaavaa. Avoimen riidan sijasta ne vetäytvät kuoreensa mietiskelemään mahdollisia maailmoita, joista yksikään ei koskaan ole muistuttanut todellisen kuvausta.
Myös Simpukka tietää: ”Helmi on ongelma, jonka simpukka on käsitellyt loppuun saakka.” Entäs sitten nerokas ja monitaitoinen Mustekala, jolla on kuitenkin yksi ”inhimillinen” puute: ”Edes syvästi filosofinen mustekala ei pystyisi koskaan kysymään, mitä meri todella on.” Hmm. Taas tuo meri. Ja ennen muuta: joskus pelkkä kysyminen on jo vastaamista.

tiistai 26. marraskuuta 2019

Pilkun paikka edellä siteeratussa runokatkelmassa ei ole sattumaa tai virhe. Kokoelman typografia ja säkeiden asettelu sivulle noudattaa pääosin modernismin ihanteita. Poikkeukset normista ovat harvassa. Muutaman kerran pilkku tai kaksoispiste löytyy epätavanomaisesta paikasta. Siellä täällä sanojen väli on tavanomaista pitempi. Virkkeen päättäviä pisteitä on teoksessa tasan yksi:
meriveteen on liuennut maailmoja.
Tämä riittää. Tarkkaan harkitut poikkeamat muistuttavat lukijaa: vaikka puhe on vedestä, kyse on tekstistä.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Vesi on teoksen nimestä ja mottositaatista alkaen tärkeä aines. Se on osa ympäröivää luontoa, mutta myös metafora monille asioille. Veden oma luonne ratkaisee. Vesi on joustava, muotoon sopeutuva, läpinäkyvä ja valoa monin tavoin taittava elementti. Se on itsessään jotain, mutta on myös koko ajan suhteessa johonkin. Vesi on monta asiaa ja samalla melkein ei mitään. Se on ”totta”, mutta on vaikea sanoa, mitä se ”todella” on. Särkiöllä vesi on ainetta, joka esiintyy erilaisissa muodoissa ja erilaisina kokonaisuuksina, kuten sumu, jää, pisara, aalto, lätäkkö, lampi, lähde, järvi ja meri. Mutta veteen liittyy myös ajatuksia, tuntemuksia ja aistimuksia, joita ymmärtää vain runon logiikka. Muutama katkelmallinen esimerkki:
     puoliksi tajuissaan vesi
toistaa välillä ystävällisesti maailman
        antaa
      laajentua pinnalleen
    mehevöityä veden pysty-
          ja poikkiloimin

…

vedet ja silmät
    piilottelevat valon värejä

         perässämme
    pigmentoituminen, veden uurteet

    monistumisen todellisuus,
        aallot valoissa joita lainaavat
                pinnan yltä

…

joka vedellä oma tiheytensä johon
             raivataan reitti
      opitaan muuttuvat kentät

…

vain tuntoaisti toimii tässä:
     aaltojen uiminen aaltojen lukeminen
               ,vedeksi tuleminen

…

  veden taivas
iskee mustaan syvyyteen poimuja
        sormet puiden kasvot
nukkuvien pisaroiden verkko heitettynä
         valoon

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Tämä alkaa olla sääntö. Vesa Haapalan runoelma Hämärä ei tanssi enää (2019) ehtii vanheta kolmannelle rivilleen, kun merestä kohoaa mutavyöry. Olkoon tämä meri-elementtiin liittyvä muunnelma maannoususta eli transgressiosta. Kolmannella sivulla sukelletaan simpukoita. Pian tämän jälkeen alkaa tulla kirjallisia viitteitä, joko päistikkaa nimeltä mainiten: Hölderlin näki maailmanmeren tasangon / ei yötä jossa maailma ei olisi lattia / tajuttomana hurjaa vauhtia matka käy helpommin, tai epäsuorasti pohtien:
On epäilyjä ja paradokseja jotka onnistuvat kielipeleissä
kuinka erottaa tanssija tanssijastaan

kuinka selittää tai kumota Jumalan olemassaolo

kuinka leikata kauneus kreikkalaisesta uurnasta

miten läntinen partriarkaatti ja kolonialismi

yhä aiheuttavat valtaosan maailman ongelmista

mutta lapset kysyvät sanaakaan sanomatta

mitä tahdot elämälläsi mikä merkitys sillä on

mitä kuolemasi kuuluu

entä meidän joko on meidän aikamme

maanantai 4. marraskuuta 2019

Rihmasto rakenteena on elementin kaltainen. Mieleen muistuu kuva meren aalloilla keikkuvasta korkinpalasta. Korkinpala ei itse liiku, vaan on elementissä joka liikkuu. Tämä on myös runon ja runouden suhde. Runo keikkuu runouden rannattomassa elementissä, jolla ei ole määräävää keskusta. Kuvaus vastaa niin ikään alati kutkuttavaan kysymykseen runouden toimialasta, siitä fyysisestä tai henkisestä tilasta, jossa se toimii. Runous käyttää kieltä, tai siinä esiintyy kieltä, mutta se ei välitä tietoja, ajatuksia tai tarinoita samassa merkityksessä kuin tavanomainen kirjoitettu viesti tai sisältö. Ainakaan runous ei ole pelkkää kontenttia; se on myös astia, johon sisältö on säilötty. Runous on elävä olio ja lähempänä aitoa luontokappaletta kuin melkeinpä mikään muu ihmisen tekemä. Runous ei kuvaa tai kerro tehtäviä ratkovista tursaista tai limasienistä, vaan se on olio, joka ratkoo ”tehtäviä”  lukijansa ja kirjoittajansa avulla.

torstai 24. lokakuuta 2019

Kainulaisen mukaan rytmin vedenkaltainen toistoliike toimii.
Se muistuttaa ajan kulun mutkikkuudesta. Veden ja ajan vääjäämätön liike näyttää suoraviivaiselta mutta onkin kerrostunutta ja koostuu menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta eli toistuvista elementeistä, kierrosta ja uusintamisesta. Sanoissa liikkuminen yhdistää runoelmaan sisältyvän etsinnän, joka suuntautuu tulevaisuuteen, ja uudelleen löytämisen, jossa on kaiveltava menneitä. Ilmaisun tapa ja muoto tukevat toinen toistaan, ja kombinaatio jättää riittävästi arvoituksia: millaista onkaan runoissa mainittu ”kalojen kabbala”, entä millaista ”kasteinen sana”? Sen tajuamiseen ei teknokraattinen järki yllä, tarvitaan runoutta joka ei pääty pisteeseen vaan jatkuu lukijassa.

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Teos käsittelee runon tuntutilaa ja rytmiä lukuisten esimerkkien avulla. Tuttuakin tutumpi aihe ja rytmin synnyttäjä on meri. Seuraava esimerkki on Helena Kallion esikoisrunoteoksesta Kalarakastaja (2009).
ja meri vain toistaa, toistaa lauluaan, niin minä toistan, sormeilen laulujen kimaltavaa verkkoa, kehrään säkeiden seittiä sille, joka vaeltaa rantaan kuullakseen sen sylistä syliin vyöryvän, kotiin kaipaavan laulun, sen yhä muuntuvan, kenties hiukan jo luutuvan, säröisen laulun

etsin mereen ripoteltua tuhkaa, mannerlaattojen huminaa, huulilta huulille kuulunutta, kaunista säettä vain, yhdistävää säiettä, veden vierivää hymniä, edes laulunpätkää, kertosäettä päivien kantimiksi, muunnellen hiukan, aaltojen lailla

tunnustelen viisaiden orjien, haaksirikkoutuneiden soutajien jättämiä painaumia, levottomien öiden, töiden melskeessä, jaloissani rantautunutta levää ja vesiin siroteltua, vettynyttä moskaa, hieron glyfiä hiekkaan, piirrän viivaa merta kohti, annan meren täyttää viivani kuiskeellaan

maanantai 21. lokakuuta 2019

Juhani Harrin assemblaaseissa eli esinekoosteissa esiintyy usein pieniä simpukankuoria. Kuorten läsnäoloa teoksissa selittää vanitas-maalauksista tuttu perinne. Simpukat ovat jotain kiven ja eläimen väliltä. Kuoret huuhtoutuvat merestä rannalle, ja syystä tai toisesta ihmiset poimivat ne mukaansa. Ehkä ne muistuttavat ihmisen kuolevaisuudesta. Ennen muuta simpukat ovat lakanneet toimimasta alkuperäisessä ympäristössään ja yhteydessään. Sama pätee Harrin teosten esineisiin yleensä: ne ovat menettäneet käytännöllisen funktionsa ja jäljellä on ainoastaan esteettinen. Esineet on siirretty yhdestä järjestelmästä toiseen. Tämä on myös runoihin päätyvien sanojen kohtalo. Sanat, joilla ei ole käyttöä muualla, jatkavat elämäänsä.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Kesken kaiken Twitter muistuttaa William Carlos Williamsin (1883-1963) syntymäpäivästä. Yksi niistä, joiden jälkeen runo ei ollut entisensä. Näennäisen harmitonta jutustelua klassisesta aiheesta. Vaan kuinkas kävi? Mereen putosi Ikaroskin. Huomasiko kukaan?
unsignificantly
off the coast
there was a splash

quite unnoticed
this was
Icarus drowning

lauantai 14. syyskuuta 2019

Mutta kiirehdin asioiden edelle. Meri nousee teoksessa esiin jo toisella sivulla:
Uljaiden kaupunkien kaksoiskierteet nousevat suoraan merestä

ja siellä asuville autuaille hän kirjoittaa selittämättömän ikävän

kuin yön tai lepokauden jolloin heidän lehtivihreänsä vetäytyy
Nimeämätön kaiho tai ikävä on mukana kuvassa tässäkin. Ruumis tietää tosia asioita, jos ei ajatuksen niin kokemuksen kautta.

torstai 12. syyskuuta 2019

Maria Matinmikon Kolkkaan on palattava. Mikä on puolijumala? 
Puolijumala laulaa auringon laskettua läheisellä saarella vuoren huipulla. Hänellä on kuulemma yllään hyvin pitkä vaate. Laulu kantautuu vettä pitkin mantereelle. Puolijumala laulaa surusta, koska hän tietää: köyhät, rikkaat, riisto ja väsymys, vaille jääminen, keinoja kaihtamaton tyydytyksen halu, menetykset, farssit, kuilut ja ymmärtämättömyys. Laulun sanat sijoittuvat keskiaikaiseen tavernaan. Laulun aikana puolijumalan sisäelimet valuvat ulos ruumiin kaikista ruumiin rei’istä. Puolijumala kuolee mutta säilyy hengissä.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Uusi Tuli & Savu (2/2019) on julkaissut kolme Harri Haarikon suomentamaa Anselm Hollon runoa. Runot ovat keskenään hyvin erilaisia. Ensimmäinen on muisto Helsingin pommituksista vuodelta 1940. Toinen on uni noususta vuoren huipulle tai sisään muun muassa edesmenneen ystävän Ted Berriganin kanssa. Runon loppu kannattaa siteerata:
mielestäni täytyy olla keino lopettaa tämä uni
samaan tapaan kuin on keinoja päättää runo 
Kolmas teksti on nimeltään ”Väritä sopivasti”, ja siinä Hollo kuvailee työpöydällään paperinpainona toimivaa kiveä:
Se on kivi joka löytyi Half Moon Bayn hiekoilta, vain tunnin ajomatkan päästä San Fransiscosta etelään. Se on poimittu lukuisten vastaanvanlaisten murikoiden ja pikkukivien joukosta, tämän planeetan pelottavimman ja samalla kauneimman vesialueen, Tyynenmeren puhdistamana ja rantaan tuomana. Syy miksi tämä meren teennös on nyt St. Paul Streetin puoleisella työpöydälläni Baltimoressa, on sen veistoksellisuus. Sillä on silmät, sieraimet ja suu, kaikki vähän epäsovinnaisissa paikoissa. Ranskalaiset kutsuvat tällaista — une jolie laide — niin rumaksi että se on kaunis. Tämä voisi aivan hyvin olla ajat sitten Maan rannoille laskeutuneen pienen venuslaisen fossiloitunut kallo. Kuin pienoiskokoinen Henry Mooren työ, se väistää helpot ratkaisut, pysäyttää katseen ja pakottaa pohtimaan muita tulkintoja.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Heidi Pyykkösen & Niilo Rantalan yhteinen esikoisteos on nimeltään Aina. Rakkausrunoelman ensimmäisen osaston otsikko on "Tanssit merellä". Osaston nimirunossa sanotaan:
tanssimme merellä
meren tanssiessa meissä
ja siihen mereen me hukuimme
ja siihen mereen me olimme jo hukkuneet

tunsin kuinka olimme itkeneet iankaikkisen meren sieluihimme

tiistai 3. syyskuuta 2019

”Yksi kysymys vaivaa minua”, kirjoittaa Gaston Bachelard teoksessaan Vesi ja unet: ”Oliko Kuolema ensimmäinen merenkulkija? Eikö vainajien arkkuja jätetty merten armoille, kuljeksimaan läpi myrskyjen, jo kauan ennen kuin ihmiset uskaltautuivat merimatkoille?” Yhtä kaikki, Bachelard päätyy toteamaan:
hieman uneksimalla alkaa vaikuttaa siltä, ettei merenkäynnin hyöty ollut esihistorialliselle ihmiselle vielä tarpeeksi selvä peruste kanoottien veistämiselle. Mikään hyöty ei voinut oikeuttaa aaltojen armoille jättäytymisen suurta riskiä. Merenkäynnin vaarojen kohtaamiseen tarvittiin paljon voimakkaampi vaikutin. Ja sellaisia vaikuttimia ovat ihmisten haavekuvat. Voimakkaimmat intressit saavat heidät uneksimaan, eivät niinkään laskelmoimaan. Tästä alkavat sankaritarut. (suom. Jan Blomstedt)

maanantai 2. syyskuuta 2019

Miira Luhtavaaran esikoiskokoelman nimi on Sinusta roikkuu valoa. Sen ensimmäisen osasto on nimeltään "Merivettä jäänyt hymykuoppiin". Saamme lukea muun muassa seuraavaa:
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Keskellä myrskyävää merta erottui hahmo, ihan tavallinen ihminen, joka maalasi. Tai siltä se ainakin näytti jälkeenpäin. Hän oli ottanut omakseen pienen pläntin keskeltä merta, pienen saaren tai pilven tai harakanpesän ja maalannut siihen jotakin mieltä. Hän oli maalannut siihen vaaleanpunaisen hattaran. Ajatella! Tällaisena aikana!

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Saila Susiluoto teoksessa Metropolis (2018):
Mitä pimeämpi meri

sen loistavammat oliot syvyydessä
Myöhemmin samassa kokoelmassa, ensin aukeaman vasen puoli:
Meren suolahuuto, sumutorven painauma muistin laskokseen

haaksirikko kun laiva huuhtoutuu portaita pitkin

kalkittuun seinään kuvioituu levästä muraali, näkinkenkiä

simpukoita, hiekkaa meidän repaleisista kengistämme

hopeasuomuja, unia joissa tilaan avautuu lisää huoneita

kaupunkien päälle toisia kaupunkeja

missä linnut lentävät levottomasti

tuulen ja auringon repimät kukat

tähtien luodinreiät kupolin lihassa



ajattele merta, aaltoja jotka laukovat rantaa vasten

heinäsirkkojen nitkuttavaa kelloa

saarta joka on valossa hohtava kuparikattila

unta josta heräsit                 ja uni vielä venytteli sinussa

eikä olisi tahtonut sinun loppuvan
Ja sitten oikea:


Tuo meri, meidän suolamme ja sokerimme, se lämpeni kosketukseni alla. Sisällä talossa oli puuleikattu ikoni, enemmän raami, kehys, kuvassa oli puinen äiti, hänen vatsassaan lapsi, hänen vatsassaan kalan ranka. Ajattelin että leivän, kalan ja jakamisen siemenet olivat jo siellä, valmiina. Ajattelin: että kun lapsena pelkäsi miten vuodet muuttavat, että tulee itselleen tunnistamattomaksi.