Aiemmin syksyllä Salmela luki otteita kirjastaan Turun Dynamossa. Kävi ilmi, että suorasanainen ajatusrunous sopi yllättäen erinomaisesti ääneen esitettäväksi. (Saman kaltainen oli havaintoni elokuun lopulla Runokuun tilaisuudessa, jossa kirjailijat lukivat ääneen esseetekstejään.) Muuan katkelma alkaa: ”Elettiin aikaa, jolloin peilejä ei ollut olemassa. Jouduit katselemaan itseäsi toisen kautta.” Se on innostava ajastus, ja toimii jälleen runon metaforana. Pian on tutun kuvan aika:

Meren ääneen on hyvä nukkua, sen ajatuksen alle on hyvä painua, sen aluttomuuteen, sen loputtomuuteen, sen äärettömyyteen, sillä meri on ääretön. Kuka tahansa meren ääneen nukahtava tietää sen. 

*

Sen työ on loputonta. Se ei tunne alkuja tai loppuja, Syntymät ja kuolemat ovat sille hyttysen ininää, siiveniskuja, pelkkää pinnan värähtelyä. Ajatukset syttyvät ja sammuvat, ihmiset tulevat ja menevät, mutta meri jatkaa loputonta työtään. Rantaa on vielä niin paljon hiottavana pois.