Helle nostaa esiin Guattarilta ja Deleuzelta käsitteen kirjakone. Kirja on kone, joka voidaan kytkeä toisiin koneisiin eli erilaisiin tiedollisiin tai kokemuksellisiin järjestelmiin. Toisin sanoen kirjallisuudessa on olennaista se, millaisia yhteyksiä kirja luo itsensä ulkopuolelle, ”niin että jotain tapahtuu”. Merkityksiä ei sanella, vaan ne syntyvät rihmaston kaltaisissa järjestelmissä, joissa ei ole merkityksen muodostumista hallitsevia keskuksia. Rihmastolla ei ole keskuksia mutta ei myöskään marginaaleja. Sen sijaan rihmasto on rakenne, joka on jatkuvassa liikkeessä. Kirjallisuus on sekä yhteydessä maailmaan että osa todellisuutta.

Sisältöjen ja merkitysten muuttuessa myös tekijyys joutuu koetteille. Romanttinen käsitys tekijästä antaa tilaa jonkinlaiselle aineistojen prosessoijalle. Anna Helle antaa Tytti Heikkisen selittää:

Sanat, joita käytän runoissani, eivät […] ole luonteenomaisia minulle. Toisaalta ovatko nekään, jotka ovat valmiina hyllytavarana päässäni? Eivätkö ne ole sitä vielä vähemmän? Itse asiassa löydän googlettamisen eksyttävän mutkan kautta oman kirjailijanääneni paremmin kuin tyytymällä itseeni, jossa ohjaksia pitelevät erilaiset opitut konventiot siitä, mitä runo on, mistä se kirjoittaa, mitä ovat sen sanoja. Välillä tuntuu omituiselta mutta jotenkin sympaattiselta katsoa runojaan ja todeta: tuoko se minun ääneni, minun sanavarastoni, minun äänilajini onkin.

Mutta millainen on hyvä kirja? Lajista riippumatta hyvä kirja saattaa ajatukset ja tunteet liikkeelle. Pelkkä sisältönsä näyttäminen ei riitä. Anna Helle perustelee tutkimuksensa aluksi, miksi kokeellinen runous voi käsitellä yhtä aikaa sekä affekteja että yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tärkeä tiivistys lainataan Deleuzelta ja Guattarilta: ”Emme kysy koskaan, mitä kirja […] tarkoittaa. Emme yritä ymmärtää kirjaa. Mietimme, minkä kanssa se toimii yhdessä, mihin yhteydessä se välittää tai on välittämättä intensiteettejä.” Nämä intensiteetit muistuttavat luonteeltaan enemmän energiakimppuja kuin tietopankkeja. Tämä on se syy, jonka vuoksi parhaat teokset eivät luovuta helposti tai kerralla kaikkia salaisuuksiaan. Jotain jää avoimeksi. Ja tämä puute saa lukijan kerta toisensa jälkeen palaamaan teoksen äärelle joko esittämään vastaväitteitä tai antautumaan sen eri suuntiin heittävien voimien vietäväksi. Yhtä ainoaa paikallaan pysyvää merkitystä ei ole. Sen vuoksi tutkimuskin keskittyy kysymään, mitä kirjallisuus tekee maailmassa, miten se toimii ja vaikuttaa.

Hämmennys uudemman kokeellisen runon äärellä on tiukassa, vaikka välineitä lukemisen tueksi on ollut jo hyvän aikaa runsaasti tarjolla. Vuonna 2011 ilmestynyt runoantologia Vastakaanon sisälsi kaikkiaan viisi esseetä, joissa esiteltiin vuosituhannen alun kokeellisen runon poetiikkaa eri näkökulmista. Yhteensä puolen tuhatta sivua monenkirjavaa runoutta ja keinoja niiden ymmärtämiseen yksissä ja samoissa kansissa, voiko enempää toivoa? Anna Helteen vasta ilmestynyt teos Todellisuus pahoinpiteli runon jatkaa samoilla linjoilla. Tutkimuksen alaotsikko ”Yhteiskunnallisuus ja tunteet suomenkielisessä kokeellisessa nykyrunossa” täsmentää, mistä on kysymys. Helle ottaa vakavasti sen, mihin päivänkritiikki suhtautui ensin turhanpäiväisenä leikkinä ja konstailuna. Affektiteorian valossa tunteet ja yhteiskunnallisuus eivät sulje pois toisiaan.