Ilmeisintä viitettä saadaan odottaa sivulle 12: Olen suunnilleen saman ikäinen / kuin Saarikoski kuollessaan / eläessään hän oli Jeesuksen ja Kafkan / ja Suomiehen ikäinen. Teoksen nimen hämmästyttävän suora velka Hämärän tansseille (1983) ja sen runoilijalle tulee näin hetimiten varmistetuksi — ja myöhemmin vielä moneen kertaan. Sopii silti kysyä, mikä saa Haapalan ilmaisemaan asian näin suorasukaisesti. Ja ennen muuta, miksi se tehdään kiellon kautta? Kehittyy paradoksi: joku ilmeinen perinne on katkennut, mutta jatkaa kuitenkin olemassaoloaan. Hämärä ei ehkä itse tanssi, mutta tanssiiko joku hänen puolestaan? Tai jos hän ei enää tanssi, tekeekö hän sen sijaan jotain muuta? Haapala vastaa kysymykseen omalla tavallaan kirjoittamalla muodoltaan hyvinkin esikuvansa mukaisen, pohtivan ja polveilevan runoelman täynnä kuvauksia runoilijan arkielämästä lomitettuna nykyhetken päivänperhosiin ja kirjallisten klassikoiden pysyvämpään uutisvirtaan. Jos tämä metodi ja muotti on toiminut ennenkin, miksi vaihtaa ”uudempaan” tai ”parempaan”? Uusi teos ei ole samalla tavalla ”kokeileva” ja ”moniaineksinen” kuin vaikkapa Termini (2009) tai Kuka ampui Ötzin? (2012). Mutta se on huolestunutta ja huolta kantavaa puhetta aikamme polttavista aiheista, samaan tapaan kuin niin monet juuri nyt kirjoitetut ja täälläkin käsitellyt runoteokset. Runoilija on globaali yhteiskunnallinen pohtija, aivan kuten Saarikosken päivinä. Kiintoisaa on varsinkin ylisukupolvinen näkökulma, joka tämän tästä nousee esille, kuten edellispäivän sitaatista näkee.
Kiitos, Karri, näistä!
VastaaPoistaAjattelen itse niin yksinkertaisesti (Hämärän tyylivalinnasta), että jos nämä asiat olisi voinut kielentää avantgarden keinoin, niin olisin tehnyt. En voinut tässä kohtaa kuin mennä asia edellä ja antaa runoelman tulla myös kielellisesti yhtenä ainoana mahdollisimman orgaanisena ajatteluprosessina (siksi tyylinvaihdokset ovat hienovaraisempia kuin aiemmin).
Nythän puhun vasemmistorunoilijoiden, Saarikosken ja Sonnevin, kielellä yhteiskunnallisista asioista. En puhu eri ryhmien oikeuksista vaan meistä kaikista - ilmastonmuutoksesta ja väestöräjähdyksestä, koska ne ovat mielestäni kaksi ilmeisintä ja toisiaan kiihdyttävää uhkaa, jotka vaanivat koko ihmiskuntaa ajattelutapaan ja ideologiaan katsomatta.
Arvostan suuresti sekä Saarikoskea että Sonnevia (jälkimmäinen on myös ehkä ihmiskuvaltaan avarampi) ja tahdoin antaa näiden keskustelukumppaneiden äänen kuulua.
Voi myös pohtia, miksi en vaan kirjoittanut pamflettia. Siksi koska on runous. Runous on puhetta ja hengitystä, joka sisältää enemmän mahdollisuuksia ja antaa enemmän tilaa myös lukijalle. Se ei naulaa ketään yhteen ainoaan positioon, mutta antaa tässä tapauksessa toivoakseni käsityksen vaaran kokemuksesta.
Muuten, tuo esiin nostamasi meriteema on todella mielenkiintoinen - sehän on yksi todella suuri juonne nykyrunoudessa. Oletko aikonut tehdä sen pohjalta jotain?
VastaaPoistaVesa, samankaltaisiin johtopäätöksiin minäkin tulin. Keskeneräinen kieli ensin ja sitten Språk, verktyg, eld (sekö sen nimi oli?) kuluivat minunkin käsissäni jo neljäkymmentä vuotta sitten. Minusta runoelmasi metodi ja tyyli sopivat teemoihisi erinomaisesti. Niin, mitä meri-aiheesta voisi kehitellä? Täytyypä miettiä. Sehän tuli tähän mukaan heti Harryn järisyttävällä aloituksella: Meri, mutta sisältäpäin.
VastaaPoistaEn tiedä millainen "meret voitetaan kulkemalla" siitä kehkeytyisi, mutta arvelen, että jos tahdot, keksit jonkin keinon, jonkin uudelle Karri-metodin.
Poistapo. "uuden Karri-metodin" (jostain syystä näppis korjasi toisen kerran sanan väärin)
PoistaKarri, jos sallit vielä yksi suora vastaus kysymykseen "kiellosta": tämä runollinen yhteiskunnallisuus ei ole vasemmistolaista eikä oikeistolaista eikä utooppista.
VastaaPoista"ei tanssi enää" tarkoittaa, että mikään vasemmistolainen tai oikeistolainen neuvo ei sinällään yksin riitä enää: pitäytyminen ideologiseen perinteeseen vain mahdollistaa maailman väärintunnistuksen ja sen romuttumisen jatkumisen.
On keksittävä jokin uusi holistisempi keino kun yritetään pelastaa planeetta (tehtävä on käytännössä miltei mahdoton). Voi olla, että se edellyttää osin niitä keinoja, joita aiemmin on esitetty, mutta perinteisen ryhmä- ja ideologia-ajattelun ongelma on se, että toiminta suuntautuu toisten torppaamiseen, kun nyt tilanne on se, että "meidät kaikki" pitäisi jotenkin pelastaa. Ongelma on vain se, että ei ole mitään "me kaikki" -ryhmää poliittisena todellisuutena, joka ei samalla sortuisi jonkin sortin totalitarismiin.
Itse näen ainoana ulospääsynä globaalin ilmasto- ja väestösopimuksen. Se, että ehdotan tällaista, kuvastaa lähinnä tilanteen vakavuutta. En välttämättä usko, että tuollaisia sopimuksia saadaan aikaan varsinkaan sellaisina, että ne tyydyttäisivät kaikkia.
Hienoa, että ilmaiset näkemyksesi näin suoraan, senkin jälkeen ja lisäksi, että olet käyttänyt jo "runollisen" puheenvuorosi. Kriitikko tai lukija on usein hankalassa tilanteessa ja ryhtyy etsimään selitystä ja tulkintaa lukemalleen vaikeimman kautta, vaikka suoraviivaisempikin vaihtoehto olisi tarjolla. Uuden runoelmasi teemat ovat toden totta niin "vakavia", että kaikenmoinen "temppuilu" tuntuisi, niin, temppuilulta.
VastaaPoistaKun kiinnitin huomioni otsikon "kieltoon", osuin kuitenkin ainakin jossain määrin oikeaan: vanha "tanssi" ei enää riitä, vaan tarvitaan kokonaan uudenlaista yhteistä tai yhteisöllistä politiikkaa. Iso ja monimutkainen labyrintti on purettava tai muuten...
Toisaalta PS:n myöhäisen trilogian kunniaksi on sanottava, että se todella merkitsi uutta paradigmaa suomalaisessa runoudessa ja poliittisessa keskustelussa. Muistan tunnelman ja sen raikkaan tuulahduksen hyvin. Muitakin samanaikaisia merkkejä käänteestä nähtiin, muun muassa punk-liike ja Pete Q. Nyt sama yhteishenki pitäisi vastakkainasettelun sijaan puristaa jostakin.
Karri, olen tuosta kaikesta täsmälleen samaa mieltä. Tästäkin ajasta tulemme joskus ulos niin kuin 60-70-luvuista. Vielä emme tiedä miten se tapahtuu. 70-luku ja Saarikoski olivat monesta syystä referenssinä. Yksi syy oli oma lapsuus 70-luvulla. Olihan se taloudellisesti niukkaa, mutta aika monelta osin, varsinkin materian määrän osalta, voisin peruuttaa koko elämänmenon sinne.
VastaaPoistaPS:n trilogia on hienointa tai yksi hienoimmista asioista tuon ajan runoudessa. Saarikoski taisi vaan olla ihan loppu sen jälkeen. Olen joskus ajatellut, että jos hän ei olisi juonut niin paljon, niin jotain olisi vielä syntynyt, ehkä proosan tai draaman puolella.
Sonnevin pienemmät kirjat ja Valtameri ovat olleet minulle voimakkaita aina, varsinkin Valtameri. Siinäkin taitaa olla joitakin runoja jo 70-luvulta ellen ihan väärin muista.
Muttammikä on meidän aikamme ja miten se sitten murtuu joksikin muuksi, sitä pohdin usein.