sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Museo antaa lisää. Hannaleena Heiskan kuvat käsittelevät muun muassa naamioitumista, sen nykyaikaista versiota. Luonnossa saalis ja saalistaja kätkeytyvät toisiltaan värityksen ja kuvioinnin avulla. Ihmisten maailmassa teknologian mahdollistamat tunnistusmenetelmät auttavat rikollisten metsästyksessä, mutta synnyttävät huolta myös yksityisyyden menettämisestä. Koneet tekevät virheitä. Naamioituminen vaikeuttaa tunnistamista, ja tämä on synnyttänyt urbaanin alakulttuurin, jossa kasvot maalataan eli meikataan tunnistamattomiksi. Naamio mahdollistaa uusien tai hetkellisten identiteettien luomisen.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Samassa näyttelyssä myös Jouko Korkeasaaren maalaus nimeltä ”Rauhan, armon ja myötätunnon kukkia sekä timanttivaloaaltoja”. Kukat näen, mutta timanttivaloaallot kuvittelen.

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Turun taidemuseossa Anna Reivilän mustavalkoisissa kuvissa esiintyy köysin sidottuja kiviä, puita ja muita maisemaan kuuluvia tai sinne sijoitettuja luonnonelementtejä. Näyttelyesitteen mukaan kuvat viittaavat japanilaiseen sidontapereinteeseen, jossa köydet ja solmut symboloivat ihmisten ja jumalien välisiä yhteyksiä ja merkitsevät pyhää aikaa ja paikkaa. Ja sitten: ”Köysien käyttäminen viivoina on Reivilän tapa piirtää.” Tämä on hämmästyttävä mutta samaan aikaan täysin ymmärrykseen käyvä ajatus. Myös jatko miellyttää: ”Nämä kolmiulotteiset piirrokset ovat fyysisesti epävakaita ja olemassa vain hetken.” Kuvaamisen jälkeen solmut avataan, ja todisteeksi jäljelle jää vain valon tuottama kuva.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Palaan Antti Salmiseen.

Hiljattain on nyt löydetty viitteitä siitä, että eri lajeilla on toimintaa, jota voidaan kutsua "kielelliseksi".


Yhdistely perustuu rihmastojen sähköisiin impulsseihin l. signalisaatioihin, joiden värähtelytaajuudet korreloivat jossain määrin ilmanpaineeseen.


Kun sienten ääni alkaa kuulua, siitä ei voi erehtyä. Ne eivät varsinaisesti laula kuten linnut, ne eivät havise kuin kuusipuut, ääni ei liioin muistuta nisäkkäiden älinää tai märähdyksiä. Silti niiden "tuhinassa" tai "puuskeessa" on piirteitä kaikista näistä, ja niiden kieli on mutkikkuudessaan verratonta.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Heti perään Sinervo ottaa uuteen tarkasteluun aiemmin esittelemänsä tunnetun kielirunousmaksiimin: Language discovers what one might know. Alunperin hän käänsi sen muotoon ”Kieli keksii mitä joku ehkä tietää”, mutta nyt hän testaa uutta versiota:
Jos siis Lyn Hejinianin lauseen tulkitsisi muotoon ”kieli paljastaa sen minkä ehkä jo tiedät”, se lähestyisi totuutta, ainakin merkityksessä paljastaa muille. Näyttäisi nimittäin siltä, että ajattelu, hermokudosten ihmeellinen työmaa, tapahtuu mielikuvien, ”neuraalisten hahmojen” varassa. Silloin kun ihminen kertoo sanattomasti, ”tapahtumat tallennetaan aivojen kartoiksi”, joissa muodostuu kuvallisia representaatioita. Täydellinenkään kielellisen aluen aivovaurio ei tuhoa ajattelua.
Kiintoisaa tässä on hahmoteltu samankaltaisuus limasienten toiminnan kanssa. Ajattelussa on kyse enemmän karttojen piirtämisestä ja niiden tulkitsevasta lukemisesta, kuin kirjaimellisten viestien tuottamisesta ja noudattamisesta.

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Helena Sinervon esipuhe Mallarmén Nopanheiton suomennokseen (2006) aikoinaan ihmetytti. Miksi käyttää niin paljon energiaa runoilijan tai hänen perillistensä toiminnan väheksymiseen? Monessa kohtaa Sinervo tavoitti olennaista, esimerkiksi kerratessaan Antonio Damasion käsityksiä tietoisuuden ja kielen suhteesta. Useammankertaiseen sitaattiin perustuva refrointi on työlästä kirjoittaa ja vielä työläämpää on tehdä se tolkullisesti. ”Jos Damasioon on uskomista”, Sinervo esitää, ”kielellä ei ole niin hallitsevaa roolia ihmiselämässä kuin runoilijana toivoisi”. Jatkoa seuraa:
”Tietoisuuden kielellinen selitys on epätodennäköinen ja on mentävä kielen naamion taakse, jotta löytää uskottavamman selityksen”, hän [Damasio] kirjoittaa. ”Ydintietoisuus riippuu taukoamatta tuotetusta tietämisen tapahtuman kuvasta, joka ilmaistaan ensiksi tietämisen tunteena suhteessa tiedettävästä esineestä mielessä muodostuneisiin kuviin.” Tuota ydintietoisuuden sanatonta ja kuvallista kertomusta ihminen kääntää kielelle. Jokainen meistä on kääntäjä. Jokaisen aivoissa tapahtuu ilmiö, jota voi kutsua nimellä ut pictura poiesis, vaikka jokainen käännösprosessin lopputulos ei olekaan runoutta. No, eipä tietenkään ole.

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Leevi sanoo päätyneensä siihen, että kääntäminen on runouden korkein muoto. Ajatus on häkellyttävä, mutta avautuu moneen suuntaan. Kääntämistä ei tarvitse kauan kokeilla huomatakseen, kuinka mahdotonta se on. Ja että juuri siksi se on tärkeää. Kommunikaatio on paradoksaalisesti mahdollista juuri siksi, että se on mahdotonta. Merkityksen täytyy pysyä liikkeessä. Jos merkitys seisahtuu, se muuttuu mitättömäksi.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Matinmikon Kolkka kierrättää samoja ajatuksia:

Sisäinen ja ulkoinen maantiede vaeltavat toisissaan.  
Matkajääkaapista kuuluu urkumusiikkia.  
Ilmanpaine, valaistus ja kuukautiskierto piirtävät yhdistyessään tähtikuvioita.  
Kannan mukanani nukkuvaa tietokonetta kuin vauvaa. 

 Tarvitseeko sanoa, että tämäkin aukeama kääntyi esiin sattumalta ja ensimmäisellä yrityksellä?

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Samaan hengenvetoon törmään artikkeliin, jossa kerrotaan limasienistä. Limasienet ovat yksisoluisia ameebankaltaisia olioita, jotka nimestään huolimatta eivät ole sieniä, mutta eivät myöskään kasveja tai eläimiä, vaikka niitä on luultu kummaksikin. Limasienillä ei ole aisteja, hermostoa, lihaksia tai suuta, mutta ne hyödyntävät joukkoistamista ja osaavat ratkaista niille asetettuja tehtäviä. Ne pystyvät jakaantumaan useiksi erillisiksi ”yksilöiksi” ja palaamaan jälleen yhdeksi organismiksi. Yhdeksi palattuaan ne pystyvät jakamaan yksilöinä hankkimansa muistot eli hyödyntämään näin kertyneen tiedon. Limasienten tiedetään ”karanneen” laboratorioista, joissa niitä on tutkittu, ja ne osaavat suunnistaa labyrintissa. Keskiajalla värikkäitä limasieniä luultiin taivaalta pudonneiden tähtien jäännöksiksi, ja niillä uskottiin olevan maagisia ominaisuuksia. Japanissa tiedemiehet rakensivat tutkimusastiaan alustan, joka jäljitteli rakenteeltaan Tokion metropolialueen karttaa. Kaupunkiympäristön strategisiin keskuksiin tutkijat sijoittivat keoiksi limasienten suosimaa ravintoa. Kun limasieni asetettiin astiaan, se alkoi alkoi liikkua keolta keolle ravinnon perässä. Vuorokauden kuluttua limasieni oli haarautumalla muodostanut alustalle verkoston, joka muistutti jotakuinkin tarkalleen Tokion raideliikenteen karttaa. Yksisoluinen limaklöntti oli pystynyt muutamassa hetkessä samaan kuin joukkoliikenneratkaisuihin perehtyneet lukemattomat ihmisaivot vuosikymmenten kuluessa. Koe toistettiin isamankaltaisin tuloksin käyttämällä pohjana useita eri suurkaupunkien karttoja.

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Nykyisin saa varautua mihin tahansa. Televisiossa kerrotaan ällistyttävästi, että proteiinia on mahdollista tuottaa ”ilmasta”. Toisin sanoen kemialliset prosessit käännetään toisinpäin: hiiltä ei kaiveta maasta poltettavaksi, vaan otetaan ilmassa oleva hiilidioksidi hiilen lähteeksi. Tai kuten alkemistilta kuulostava insnööri ja tutkija sanoo, ”ei tehdä öljystä sähköä, vaan sähköstä öljyä”. Tässä on tieteen ja tekniikan osuus, loppu on kuulemma ”politiikkaa ja tahtoa”.


.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Maurice Blanchot ja Kirjallinen avaruus. Avaan kirjan sattumanvaraisesta kohdasta. Aukeaman vasemmanpuoleinen sivu on tyhjä avaruus, oikeanpuoleiselta luen kirjoitusta. Luvun alussa aiheena on sana ”kokemus”. (Mikä tämänkin sattuman lie sanellut.) Teksti alkaa:
Teos houkuttelee sille omistautuvaa henkilöä kohti pistettä, jossa teoksen mahdottomuus panee teoksen koetteille. Tässä mielessä teos on kokemus, mutta mitä tämä sana tarkoittaa? Eräässä Malten katkelmassa Rilke sanoo, että ”säkeet eivät ole tunteita vaan kokemuksia. Jotta voisi kirjoittaa yhdenkin säkeen, on täytynyt nähdä paljon kaupunkeja, ihmisiä, asioita...” Rilke ei kuitenkaan tarkoita, että säe olisi rikkaan, elinvoimaisen ja paljon eläneen persoonallisuuden ilmaisu. Muistoja tarvitaan vain, jotta ne voidaan unohtaa – jotta unohduksesta ja perinpohjaisen muodonmuutoksen hiljaisuudesta voisi lopulta syntyä sana, säkeen ensimmäinen sana. Tässä tapauksessa kokemus merkitsee: olemisen koskettaminen, oma uudistuminen tuon kosketuksen myötä – epämääräiseksi jäävä koettelemus.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Vesisateessa käveleminen, vesisateen pullottaminen, vesisateen juominen. Sateesta kirjoittaminen ja sateesta puhuminen sen omalla kielellä. Nämä eivät ole metaforisia toimintoja, vaan poeettisen tiedonhankinnan konkretiaa. Runoilija on kokemusasiantuntija, mutta runoilija ei ainoastaan kuvaa, miltä sateessa käveleminen tuntuu, tai kerro, mitä sade on meteorologisena ilmiönä. Hänen etnofuturistinen nimensä voisi olla Kävelee sateessa tai Kävelee sateen kanssa.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

"Salatieteellisen teorian mukaan sadevesi sisältää herättämänsä kokemuksen", ilmoittaa näyttelyesite okkultismiin viitaten. Kyseessä on taiteilijakaksikko Ana Mrovlje ja Otto Urpelainen ja heidän näyttelynsä "As above, so below", eli ylisen ja alisen haarukassa mennään. Esite alkaa:
"Olemme kävelleet vesisateessa. Kokemus on todella syvä ja kaikenläpäisevä. Kirjoitimme siitä tekstin nimeltä Sadepäiväkirjat. Jälkeenpäin pullotimme samaa sadevettä, nautimme sitä tipoittain ja kirjoitimme siitäkin. Itseasiassa haluamme kuitenkin puhua sateesta sateen omalla kielellä. Sitä varten olemme rakentaneet vesi-installaation, joka toistaa kokemamme sanoitta, vain renkaita veden pintaan piirtäen.”
Näyttelyohjelmaan kuuluvat myös yleisölle järjestetyt ohjatut sadekävelyt. Sadekävelyt!

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Katselin äänigalleriassa teosta, jossa ruukkukasvit "tekivät" musiikkia. Taiteilija Lauri Linna oli kiinnittänyt kasvien lehtivarsiin ”nappeja” tai ”antureita”, joita koskettamalla kasvit ”soittivat” tietokoneen muistiin tallennettuja elektronisia ”ääniä” tai lyhyitä ”äänimaisemia”. Miten tämänkin selittäisi. Taiteilijan mukaan kasvit oppivat, ymmärtävät ja haluavat. Kasveja tarkkailemalla saattaa näet päätellä, että ne tosiaan hipaisevat antureita lehtiensä kärjellä tietoisesti nauttiakseen äänistä tai ”musiikista”. Jos tallenne pysyy liian pitkään samana, kasvit kyllästyvät ja soittavat ääniä harvemmin. Kun vanha tiedosto korvataan uudella, ne ryhtyvät kuuntelemaan sitä uudella innolla. Samaan teokseen oli liitetty pienimuotoinen soliseva vesiputous, koska sanotaan, että kasvit kuulevat veden äänen ja reagoivat siihen. Näin minä ymmärsin.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Tuulessa keinuu siksak. Tuntuu suolaiselta makean reunoilla. Maria Matinmikko ja Kolkka. Toinen sivu. Kieli. Suu. Näin se toimii. Runous.
Parveke avautuu sisäpihalle. Tietyssä pisteessä seisoessaan näkee kaistaleen merta kuin limakalvoa. Kattojen viivasuora syöksy synnyttää ristisanatehtäviä, luisuneita muistiinpanoja, Mikadon ja biljardikeppejä. 
Onko tuo kukkula, vuori, mäki, harjanne vai jyrkänne? Se piirtyy taivasta vasten, merta ja läpitiedostamatonta vasten. Miten se siihen kullakin sijoittuu? Miten aamun ja illan hämärän vaipat? Entä mustien lintujen ääntämys: konsonantin mukaelmaako vai toisinpäin? Miten haaleiden laihojen koirien varjot ja luusto sekoittuvat rannan hiekkaan, kuumuus päänsärkyyn ja jano haluun suudella?
Niin. Aistit ja tuntemukset sekoittuvat. Mustien lintujen ääntämys. Visuaalinen on auditiivista, ja toisinpäin. Aika ja tila. Mikrobin tunti.

Maria Matinmikko: Kolkka. Siltala 2019.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Kielitiede, tähtitiede, meribiologia… Nämä alat yhdistyvät käytännössä harvoin, runoudessa usein, huomauttaa Timo Salo päivityksessään.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Borges omaksui tulevan ammattinsa perusteet isältään. "Hän opetti minulle runouden mahdin: sen tosiasian etteivät sanat ole yksinomaan keino kommunikoida vaan maagisia ja musikaalisia symboleja." Oppia seurasi lukeminen: "Minä saavuin aina asioihin kohdattuani ne ensin kirjoissa." Nuori Borges lumoutui runoudesta. Seuraa mielenkiintoinen ajatus: "Jonkin aikaa ajattelin, että Whitman ei ole vain suuri runoilija vaan ainoa runoilija. Todellakin minä uskoin että kaikki mitä runoilijat olivat tehneet vuoteen 1855 mennessä olivat meillä johdatusta Whitmaniin, ja se ettei matkinut häntä osoitti tietämättömyyttä." Koko omaelämäkerta käsittää vain runsaat 120 suurikokoisella fontilla painettua sivua, normaalisti ladottuna sivuja olisi korkeintaan puolisensataa. Kirjan helmet on siroteltu sinne tänne: "Opiskelin edelleen latinaa, ohjaajanani eräs pappi joka sanoi minulle kerran että koska kaikki syntymässä saatu tyydytti täydellisesti hänen tarpeensa, hän ei ollut koskaan lukenut yhtään romaania." Aatami syntyy uudestaan joka aamu.

torstai 14. maaliskuuta 2019

Luonnosta tai ihmisen tekemistä järjestelmistä lainatut mallit tulkitaan usein metaforisesti. Sanotaan, että runous on kuin rihmasto tai troijalainen haittaohjelma. Liikkeen suunta kuitenkin vaihtelee, eikä aina tiedä, tarkkaileeko lukija runoutta vai runouteen koodattu botti lukijaa. Jorge Luis Borges muistelee pienessä omaelämäkerrassaan lapsuutensa Buenos Airesia ja sen veitsitappeluistaan kuulua esikaupunkia Palermoa. "Toisin kuin kuin naapurimme Evaristo Carriego, ensimmäinen argentiinalainen runoilija joka tutki niitä veitsitappeluiden kirjallisia mahdollisuuksia jotka hänellä olivat siinä kätensä ulotuvilla, minä en ollut tietoinen noiden kovanaamojen olemassaolosta, koska en juurikaan lähtenyt ulos talostamme." Veitsitappelun koreografia runouden mallina. Siinä kätensä ulottuvilla. Kaksi tiedonhankinnan keinoa: jalkautua puukkobulevardille tai pysytellä kotona mielikuvituksensa tai korkeintaan kirjallisuuden varassa

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

kaipaan sisennyksiä ja graafisia ratkaisuja
kirjoittaa Sami L. kokoelmassa Talvessa on jotain sairasta (nimessä on alaotsikkona ”Tyhjiö1”, joten jatkoa lienee luvassa). Tässä kaipaus on ratkaistu siten, että yhteensä nelirivinen teksti on käännetty myös ylösalaisin ja peilikuvaksi, ja lisäksi se on leikelty ja liimattu sivulle mutkikkaaksi sokkeloksi. Tekstin tasolla teoksen runot kertaavat arkisia tapahtumia ja ajatuksia runoilijan elämässä, mutta siellä täällä ”kaipuu” ottaa vallan ja sivuille ja aukeamille ilmestyy tavanomaisesta poikkeavia typograafisia ratkaisuja ja muuta tekstin konkretiaa. Tekst konkr. Sanat ja lauseet ovat yhtä kuin merkityssisältönsä, mutta samaan aikaan runoilija alkaa ilmaista asioita kielen ja kirjoituksen itsensä keinoin. Hän luo tilan, jossa sellainen on mahdollista.

Sami Liuhto: Talvessa on jotain sairasta. Tyhjiö1. Käsite 2019.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Leevi haluaa lukea minulle ääneen pätkän John Ashberyn Vuokaaviosta. Ollaan Bulevardi 12:ssa. Jälkeenpäin paikannan katkelman sivulle 185 ja siitä jonkin matkaa seuraavalle sivulle kohtaan, josta käynnistyy monisivuinen sestina. On muun muassa puhe tekijän ja lukijan suhteesta. Kummasta ja kumman tunteista oikeastaan on kyse. Runon puhuja sanoo ensin pitävänsä koomisesta oopperasta (”La Fille mal gardée on lempisävellykseni”) ja ilmoittaa sitten voivansa kertoa tarinan jostakin. Ja taas mennään: ”Tulette hämmästymään miten liikuttuneita siitä olette, siltikään / tahtomatta soimata tekijää niin loistavasta suorituksesta että se jättää / hänen auliit mutta hengästyneet lukijansa sivuun, kuin ihmiset jotka tuntikausia odottavat / jonkun kylätien vierellä nähdäkseen maantiekilpapyöräilijöiden viilettävän ohi / keltaisissa tai hopeisissa asusteissaan, ja sitten kaikki on ohi niin nopeasti ettet voi olla varma / edes nähneesi sitä ja palaat kotiin syömään annoksen vaniljajäätelöä.” Ja niin edelleen. Kumpi on velkaa kummalle, kirjailija lukijalle vai lukija kirjailijalle? Ja jos on, niin mistä? Koomisen oopperan, maantiekilpapyöräilyn ja vaniljajäätelön mainitsemisesta melkein samassa korkeakirjallisessa henkäyksessä? Pitääkö lukijan ottaa huomioon tekijän tunteet? Mitä kirjoittaminen ja kirjoitetun lukeminen oikeastaan on? Sitäkö, että ”hänen kirjallisuutensa on tehnyt velvollisuutensa asettamalla teidät varovaisesti johonkin uuteen paikkaan ja sitten kiiruhtamalla matkoihinsa ennen kuin ehditte kiittääkään”? Kun siteeraa Ashberya, mistä lainaus olisi aloitettava, ja ennen muuta, mihin sen sisältämä ”ajatus” päättyy? Hetkinen vielä: ”Meidän olisi keksittävä uusi nimi hänelle. ’Kirjailija’ tuntuu täysin riittämättömältä; ja silti se on kirjoitusta, luette sen ennen kuin huomaattekaan.”

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Siltoja, metroasemia, liikenneterminaaleja, yleisiä kirjastoja ja muita ihmisen tekemiä rakennelmia arvioidaan yleensä niiden käytännöllisyyden jos kohta myös esteettisyyden perusteella. Entä jos ne olisivatkin kommentaareja runouteen? Samaa voisi kysyä luonnolta ja sen ilmiöiltä. Niitty, lehto, koski tai jättömaa kritiikin muotona tai sovelluksena. Sade, sumu, auer, tuuli.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Dick Higgins muistuttaa erityisesti kuvataiteeseen ja sen olomuotoon liittyvästä ongelmasta: kuvan myymiseksi siitä on tehtävä tavalla tai toisella yleisöä houkutteleva. (Periaate koskee tietenkin myös kirjamyyntiä.) Poikkeuksina Higgins mainitsee Walter de Marian varhaiset veistokset. Erääseen niistä taiteilija on kätkenyt kultaisen pallon, eikä hänen lisäkseen kukaan tiedä, missä se on. Sama periaate sisältyy minimalisti Robert Morrisin suurikokoisiin konstruktioihin: ne voi koota monella eri tavalla, ja vain Morris tietää, mikä esillepanoista on ”alkuperäinen”.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Taide ja kirjallisuus vaativat toteutuakseen, että sitä esitetään tai julkaistaan. Taiteilijat ilmaisevat ja tekevät näkyväksi. Näin menee oletus, mutta toisinkin voi olla. Maalarit pohjustavat töitään maalikerroksilla, jotka pinnallisesti katsoen jäävät näkymättömiin, mutta vaikuttavat lopullisen teoksen värisävyihin. Abstrahointi merkitsee poistamiseen perustuvaa pelkistämistä. Runoilijat kirjoittavat teoksiinsa ”tyhjää”, ovat tehneet niin ainakin Mallarmésta lähtien. Tekstin kudoksessa on ainakin osittain kätkössä monenlaisia loimilankoja. Rytmi, mitta ja riimi eivät näy, mutta kuuluvat ja tuntuvat. Huomionarvoinen poikkeus on erityisesti klassisessa kuvanveistossa ja maalaustaiteessa käytetty draperia, jossa varsinaista aihetta peittävästä kankaasta ja sen laskoksista on tullut teoksen pääsisältö. Moni sanoo voivansa katsella näitä kankaalle maalattuja kankaita tuntikausien ajan.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Jostain on ilmaantunut käsitys, että taiteen pitää olla kiinnostavaa; että se ei saa olla tylsää. Toisenlaista näkemystä edustavat vaikkapa John Cage ja Erik Satie. Satie sävelsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen armeijaa ja kansalliskiihkoa parodioivan teoksen nimeltä ”Vieux Sequins et Vieilles Cuirasses”. Sävellys sai Dick Higginsin kirjoittamaan:

Teoksen lopussa on kahdeksan tahdin osuus, joka tuo mieleen vanhat marssit ja isänmaalliset laulut, mutta jota on tarkoitus toistaa 380 kertaa. Esityksessä tämä toiston satiirinen luonne tulee esiin selvästi, samoin kuin muita hyvin kiinnostavia seikkoja. Musiikista tulee niin tuttua, että se alkaa olla äärimmäisen epämiellyttävää. Mutta sen jälkeen tajunta ei enää pysty kauempaa vastustamaan ja hyvin outo ja euforinen hyväksymisen ja nautinnon tunne valtaa mielen. [...] Kyseessä on erittäin vakava 32-tahtinen teos (vaikkakaan tahtiviivoja ei ole merkitty), joka kuuluu soittaa erittäin pehmeästi ja hitaasti 840 kertaa. Nykyään se esittää useimmiten joukko pianisteja ja se kestää yhteensä noin 25 tuntia. Onko se tylsää? Ainoastaan aluksi, koska jonkin ajan kuluttua mainitsemani euforian tunne voimistuu. Kun teos on ohi, hiljaisuus on ehdottoman lamaannuttavaa, teos on muuttunut osaksi ympäristöä.
Dick Higgins: Tylsyys ja vaara. Suomennosliite näyttelyluetteloon Dick Higgins (suom. Matti Velhonoja), Porin taidemuseon julkaisuja 27, 1995.

torstai 7. maaliskuuta 2019

Huomaan tarkkailevani malleja, jotka luonnehtivat ja selittävät runoutta ja sen toimintatapoja, vaikka operoivat itse jossain aivan toisessa ympäristössä. Algoritmi ja lohkoketju ovat esimerkkejä. On kyse vaikeasti hahmottuvista merkityspoluista toisaalta ja valtavista keskenään yhteismitattomista mutta toisiinsa kytkeytyvistä sisällöistä toisaalta. Mistä myytti muodostuu ja miten myytti toimii. Mikä kolme tuhatta vuotta vanhassa tekstissä on muuttunut ja mikä pysynyt samana. Miksi teoksen palauttaminen alkuperäiseen asuun on tärkeää, muttei ainut ihanne. Miksi viestin lähettäjän ja viestin vastaanottajan käsitykset viestin sisällöstä ja merkityksestä voivat olla erilaisia, mutta silti yhtä merkittäviä tai päteviä. Mitä käännöksessä menetetään ja mitä sen myötä voitetaan, riippumatta siitä onko käännös oikea ja onnistunut tai väärä ja epäonnistunut. Mitä voisi tarkoittaa, että jokin on runouden lohkoketjun alinta kerrostumaa ja joku toinen sen pahnanpohjimmainen. Mitä lukee ketjun ensimmäisessä tiedostossa?

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Seuraavalla sivulla Cuskin kertoja istuu lentokoneessa ja seuraa henkilökunnan opastusta siitä, kuinka matkustajien tulee toimia mahdollisen hätätilanteen sattuessa. Kertojan silmissä lentoemäntä on roolia esittävä miimikko ja matkustajat kirkonpenkissä papin saarnaa kuuntelevia seurakuntalaisia. Molemmissa tapauksissa kyse on ehkä elämästä ja kuolemasta, kiirastulesta ja helvetistä.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Rachel Cusk ehtii romaanitrilogiansa ensimmäisen osan viidennelle riville, kun algoritmin idea nousee esille. Cusk ei mainitse sanaa, mutta periaate tulee selväksi. Kertojan sattumoisin tapaama henkilö suunnittelee tietokoneohjelmaa, jonka tarkoitus on auttaa yrityksiä tunnistamaan työntekijöidensä joukosta ne, jotka todennäköisimmin tulevat ryöväämään ja pettämään heidät. Kyseessä on siis ohjelma, joka lukee merkkejä, arvioi niiden tarkoitusta, ja tekee tulosten pohjalta johtopäätöksiä. Käsitykseni mukaan tässä ei ole mitään ihmeellistä. Esimerkiksi pankit pystyvät jo nyt osoittamaan muutaman päivän tarkkuudella, milloin joku heidän asiakkaansa on ryhtynyt pettämään puolisoaan. Asiakkaan käytös muuttuu, ja se näkyy hänen pankkitilillään uudenlaisina kulutustottumuksina. Tuoksuja, vaatteita, kukkia, tuplaantuneet ravintolalaskut, hotellivarauksia asiakkaan kotikaupungissa, matkoja. Asiakkaiden profilointi muuttuu automaattiseksi, ja yksittäiset luottopäätökset syntyvät lohkoketjussa.

Rachel Cusk: Ääriviivat. Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2018.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Kerrotaan, että kun Beethovenilta kysyttiin, mitä eräs hänen sonaattinsa tarkoitti, hän soitti sen uudestaan.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Paavo Kässi aloittaa Alkuluvuksi nimetyn vihkosensa suoraan asiasta: kaikki näkyvä kytkeytyy aina johonkin / mikä ei ole havaittuna läsnä. Myös algoritmin idea on tuttu meille, jotka yritämme tavoittaa runouden olemista. Me ehkä kirjoitamme runoutta, mutta se


ei kerro sinulle salaisuuksia

_________________________________________


jaat sille omasi


Paavo Kässi: Alkuluku. Esterin Kirja 2019.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Kun näkee videolta ankanpoikasen kuoriutuvan, sopii kysyä: olen pelkkä ihminen, mutta mitä muuta tiedän? Esimerkiksi sen, että tahdoin antaa äänen niille, joilla ei ole ääntä, ja näyttää niiden kasvot, joita emme tunnista kasvoiksi. Kyse on ideoiden kuvittamisesta ja eteenpäin välittämisestä, mutta myös sisältöjen muuntamisesta järjestelmästä toiseen, aistilta toiselle, tältä alustalta tuolle välineelle, tai toisinpäin. Edelleen muistaen sen, että joskus alusta tai väline on teoksen varsinainen sisältö. — Jos sateenkaarta voisi koskea, se ei merkitsisi mitään. Tai kirjainmerkkien tasolla: Mitä kaksoispisteen jännittämä tauko tekee maailmanselityksessäsi? Niinpä niin, viesti on väline:

— Sanat käpertyvät kokoon, en kykene erottamaan äänensävyäsi kovin tarkasti.
— Näetkö paperia, johon jälkemme painautuu? Se soi niin herkästi. Näetkö, kuinka sivusta kuultaa läpi ja rivit limittyvät.

Kirjoittaminen on konkreettista. Sitä on myös kirjoittamisen jälki.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Päivä Koneen Säätiön tiloissa Lauttasaaren kartanon Mofficessa. Erilaiset esiintymät ja muunnelmat vastinpareista tai toisiaan tarkkailevista olioista tulevat vastaan siellä täällä. Kauan ei tarvitse lukea Venla-Vanamo Asikaisen ja Tuomas Taskisen yhteisteosta Lainattua valoa, kun eteen tulee tämä:

valo minussa
näkee valon sinussa

Muutamaa sivua myöhemmin:

Olet siinä,
valokuvassa.
Polkkatukan kulmikkaasti rajaamilla kasvoilla
toukokuun yltäkylläinen valo
ja mekon tulppaanit kasvavat taivaisiin.
Alaviistossa katseessasi raekuuron alku,
keskittynyt ilme:
pikselistä kuulet vieressäsi
sähköbasson soiton.

Toisen läsnäolo, mutta valokuvassa, rajana taivas. Painetut kukat alkavat kasvaa, kuvan pikselit muuttuvat ääniksi. Toisaalla uusi esimerkki siitä, kuinka sulavasti yksi muuttuu toiseksi ja on samanaikaisesti sama: Kaikki tämä konkretia, kirjaimia kielen päällä.

Venla-Vanamo Asikainen ja Tuomas Taskinen: Lainattua valoa. Esterin Kirja 2019.