Jostain on ilmaantunut käsitys, että taiteen pitää olla kiinnostavaa; että se ei saa olla tylsää. Toisenlaista näkemystä edustavat vaikkapa John Cage ja Erik Satie. Satie sävelsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen armeijaa ja kansalliskiihkoa parodioivan teoksen nimeltä ”Vieux Sequins et Vieilles Cuirasses”. Sävellys sai Dick Higginsin kirjoittamaan:

Teoksen lopussa on kahdeksan tahdin osuus, joka tuo mieleen vanhat marssit ja isänmaalliset laulut, mutta jota on tarkoitus toistaa 380 kertaa. Esityksessä tämä toiston satiirinen luonne tulee esiin selvästi, samoin kuin muita hyvin kiinnostavia seikkoja. Musiikista tulee niin tuttua, että se alkaa olla äärimmäisen epämiellyttävää. Mutta sen jälkeen tajunta ei enää pysty kauempaa vastustamaan ja hyvin outo ja euforinen hyväksymisen ja nautinnon tunne valtaa mielen. [...] Kyseessä on erittäin vakava 32-tahtinen teos (vaikkakaan tahtiviivoja ei ole merkitty), joka kuuluu soittaa erittäin pehmeästi ja hitaasti 840 kertaa. Nykyään se esittää useimmiten joukko pianisteja ja se kestää yhteensä noin 25 tuntia. Onko se tylsää? Ainoastaan aluksi, koska jonkin ajan kuluttua mainitsemani euforian tunne voimistuu. Kun teos on ohi, hiljaisuus on ehdottoman lamaannuttavaa, teos on muuttunut osaksi ympäristöä.

Dick Higgins: Tylsyys ja vaara. Suomennosliite näyttelyluetteloon Dick Higgins (suom. Matti Velhonoja), Porin taidemuseon julkaisuja 27, 1995.