Mikä kuuluu mihinkin on usein epäselvää. Juuri tähän sopii merkintä numero 54 Maggie Nelsonin teoksesta Sinelmiä (suom. Kaijamari Sivill, 2019):

Kauan ennen tietoa aalloista tai hiukkasista jotkut (Pythagoras, Eukleides, Hipparkhos) ajattelivat, että silmät erittävät jonkinlaista ainetta, joka valaisee tai ”tuntee” sen, mitä näemme. (Aristoteles huomautti, että hypoteesissa on heikkoutensa yöaikaan, kun esineet muuttuvat näkymättömiksi silmien väitetystä voimasta huolimatta.) Toiset, kuten Epikuros, esittivät päinvastaista: että esineet itse lähettävät jonkinlaisia säteitä, jotka tavoittavat silmän, ihan niin kuin ne katselisivat meitä (jotkut varmasti katsovatkin). Platon teki kompromissin ja oletti, että silmien ja niiden näkemän esineen välissä palaa "visuaalinen tuli”. Ajatus kuulostaa edelleen kelvolliselta.

Vesi on teoksen nimestä ja mottositaatista alkaen tärkeä aines. Se on osa ympäröivää luontoa, mutta myös metafora monille asioille. Veden oma luonne ratkaisee. Vesi on joustava, muotoon sopeutuva, läpinäkyvä ja valoa monin tavoin taittava elementti. Se on itsessään jotain, mutta on myös koko ajan suhteessa johonkin. Vesi on monta asiaa ja samalla melkein ei mitään. Se on ”totta”, mutta on vaikea sanoa, mitä se ”todella” on. Särkiöllä vesi on ainetta, joka esiintyy erilaisissa muodoissa ja erilaisina kokonaisuuksina, kuten sumu, jää, pisara, aalto, lätäkkö, lampi, lähde, järvi ja meri. Mutta veteen liittyy myös ajatuksia, tuntemuksia ja aistimuksia, joita ymmärtää vain runon logiikka. Muutama katkelmallinen esimerkki:

     puoliksi tajuissaan vesi
toistaa välillä ystävällisesti maailman
        antaa
      laajentua pinnalleen
    mehevöityä veden pysty-
          ja poikkiloimin

…

vedet ja silmät
    piilottelevat valon värejä

         perässämme
    pigmentoituminen, veden uurteet

    monistumisen todellisuus,
        aallot valoissa joita lainaavat
                pinnan yltä

…

joka vedellä oma tiheytensä johon
             raivataan reitti
      opitaan muuttuvat kentät

…

vain tuntoaisti toimii tässä:
     aaltojen uiminen aaltojen lukeminen
               ,vedeksi tuleminen

…

  veden taivas
iskee mustaan syvyyteen poimuja
        sormet puiden kasvot
nukkuvien pisaroiden verkko heitettynä
         valoon

Kainulaisen mukaan rytmin vedenkaltainen toistoliike toimii.

Se muistuttaa ajan kulun mutkikkuudesta. Veden ja ajan vääjäämätön liike näyttää suoraviivaiselta mutta onkin kerrostunutta ja koostuu menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta eli toistuvista elementeistä, kierrosta ja uusintamisesta. Sanoissa liikkuminen yhdistää runoelmaan sisältyvän etsinnän, joka suuntautuu tulevaisuuteen, ja uudelleen löytämisen, jossa on kaiveltava menneitä. Ilmaisun tapa ja muoto tukevat toinen toistaan, ja kombinaatio jättää riittävästi arvoituksia: millaista onkaan runoissa mainittu ”kalojen kabbala”, entä millaista ”kasteinen sana”? Sen tajuamiseen ei teknokraattinen järki yllä, tarvitaan runoutta joka ei pääty pisteeseen vaan jatkuu lukijassa.

Teos käsittelee runon tuntutilaa ja rytmiä lukuisten esimerkkien avulla. Tuttuakin tutumpi aihe ja rytmin synnyttäjä on meri. Seuraava esimerkki on Helena Kallion esikoisrunoteoksesta Kalarakastaja (2009).

ja meri vain toistaa, toistaa lauluaan, niin minä toistan, sormeilen laulujen kimaltavaa verkkoa, kehrään säkeiden seittiä sille, joka vaeltaa rantaan kuullakseen sen sylistä syliin vyöryvän, kotiin kaipaavan laulun, sen yhä muuntuvan, kenties hiukan jo luutuvan, säröisen laulun

etsin mereen ripoteltua tuhkaa, mannerlaattojen huminaa, huulilta huulille kuulunutta, kaunista säettä vain, yhdistävää säiettä, veden vierivää hymniä, edes laulunpätkää, kertosäettä päivien kantimiksi, muunnellen hiukan, aaltojen lailla

tunnustelen viisaiden orjien, haaksirikkoutuneiden soutajien jättämiä painaumia, levottomien öiden, töiden melskeessä, jaloissani rantautunutta levää ja vesiin siroteltua, vettynyttä moskaa, hieron glyfiä hiekkaan, piirrän viivaa merta kohti, annan meren täyttää viivani kuiskeellaan

Jossain puolivälin jälkeen seuraa osasto nimeltä ”Kyynelmitta”. Sen ensimmäinen runo saattaa olla se halkeama, josta minä pääsen livahtamaan sisään:

Hengitys, tuuli, henki, keuhkokuume, rapina. Kuuman kaakaon

höyry. Lehdet kahisevat koskieasssaan toisiaan, tapahtuman

kestolla ei sittenkään ole merkittystä tässä yhteydessä. Sana

joka kuvaisi kaikkea olisi eräänlainen yleisliuotin. Mutta minä

olen täydellinen järki ja lepo. Erillisyyden perusolemus

merkitsee, että aallonpituus on neljäsosa pohjan pinnalla

kelluvan oksan välimatkasta.

Sana joka kuvaisi kaikkea olisi eräänlainen yleisliuotin? Niinpä. Mutta mitä tarkoittaa, että aallonpituus on neljäsosa pohjan pinnalla kelluvan oksan välimatkasta? Ja miten tähän on päädytty alun litaniasta? Miksi rapina? Jos puhutaan hengityksestä ja keuhkokuumeesta, eikö sen pitäisi olla rahina?

Päivän ja yön, veden ja rannan rajalla. Niin kuin sana sekä osuu kohteeseensa että määrittelee sen kiertämällä ja rajaamalla. Sana enemmänkin ääriviivana kuin ääriviivan rajaamana "sisällyksenä". Näinkin sen voi kuvata:

silmän tottuminen valosta pimeään siirryttäessä
tai päinvastoin





aaltojen puoleisella reunalla
lauseen loppu ei sopeudu sen alun jatkoksi