Aiemmin syksyllä Salmela luki otteita kirjastaan Turun Dynamossa. Kävi ilmi, että suorasanainen ajatusrunous sopi yllättäen erinomaisesti ääneen esitettäväksi. (Saman kaltainen oli havaintoni elokuun lopulla Runokuun tilaisuudessa, jossa kirjailijat lukivat ääneen esseetekstejään.) Muuan katkelma alkaa: ”Elettiin aikaa, jolloin peilejä ei ollut olemassa. Jouduit katselemaan itseäsi toisen kautta.” Se on innostava ajastus, ja toimii jälleen runon metaforana. Pian on tutun kuvan aika:

Meren ääneen on hyvä nukkua, sen ajatuksen alle on hyvä painua, sen aluttomuuteen, sen loputtomuuteen, sen äärettömyyteen, sillä meri on ääretön. Kuka tahansa meren ääneen nukahtava tietää sen. 

*

Sen työ on loputonta. Se ei tunne alkuja tai loppuja, Syntymät ja kuolemat ovat sille hyttysen ininää, siiveniskuja, pelkkää pinnan värähtelyä. Ajatukset syttyvät ja sammuvat, ihmiset tulevat ja menevät, mutta meri jatkaa loputonta työtään. Rantaa on vielä niin paljon hiottavana pois.

Lopulta ja viimein ”ääneen” pääsee joku, jota voisi pitää tekijän nimissä esiintyvänä keskeislyyrisenä puhujana. Hän kertoo, kuinka säkeitä valmistetaan:

Enää ei tarvitse matkustaa.
Vien roskat ulos, tuon jotain tullessani.
Kokoelma karttuu.
Teen havaintoja, tallennan kaiken.
Kuuntelen vain itseäni, ääntä,
jonka olen maailmalle antanut.

Runous tuntuu erityisen vaikealta, kun keskeislyriikasta tuttua yhtä selkeää puhujaa ei ole. Kuka tunnelmoi? Kuka puhuu viisaita? Kuka rakastaa? Kuka pelkää kuolemaa tai puhuttelee jumalaansa? Mitä merkitsee se, että kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa missä tilanteessa tahansa— ja luultavasti myös sanoo sen? Kun opettelee sietämään näitä epäselviä puhekuvioita, runous alkaa muuttua kiintoisaksi. Työstön kohteesta tulee itsestään työkalu. Juha Rautio ratkaisee monen puhujan ongelman hauskasti. Useammassakin runossa rivin tai muun tekstikappaleen eteen on laitettu ikään kuin puhujan tai repliikin merkiksi sana ÄÄNI. Jos runossa on useampia ”ääniä”, nämä äänet tai puhujat on numeroitu. Yleensä ääniä on runoa kohti yksi, kaksi tai kolme. Yhdessä runossa ääniä on kaikkiaan 29; nämä eivät kuitenkaan replikoi tai keskustele keskenään, ne vain "puhuvat" asiansa numerojärjestyksessä viittaamatta millään tavalla toisiinsa. Itse asiassa repliikit eivät edes muistuta "oikeaa" puhetta: ne on mahdollista luokitella lauseiksi, jotka vain kuvailevat ulkokohtaisesti äänen käyttäjää eli tavallaan itseään.