Hämmentävää mutta samanaikaisesti kirkastavaa on lukea Adoraation kolmannen jakson alkuriveiltä:

Hirvittävä ja kaunis on ihminen
voittaessaan näkyväisen
itselleen sielun rakentaen.

Mitä tämä on? Toiset uskovat, ja toiset epäilevät ankarasti. Runous, niin kuin kuka tahansa, voi esittää väitelauseita ihmisen kyvystä voittaa näkyväinen, ja liittää evankeliumin sanoja niiden tueksi. Mene ja tiedä. Toisaalta jos jälkimodernin perkeleen laskemat algoritmit pystyvät hallitsemaan ja muokkaamaan sieluja, miksemme kävisi vastahyökkäykseen ja yrittäisi itse. Runoudella voisi olla juuri ja juuri mahdollisuus tuota pahan perikuvaa vastaan. Keksi itse parempi.

Siteeraaminen harvoin tekee oikeutta runoudelle. (Edellisen kappaleen irralliset lainaukset toimivat siitä esimerkkinä.) Lainatessa tekstin ympäristöä on vaikea ellei mahdoton selvittää riittävästi. Osittainen lainaaminen hankaloituu mitä enemmän teksti poikkeaa normaalikielestä. Toisaalta siksihän runoutta kirjoitetaan: on pyrkimys ilmaista jotain, mikä ei muulla keinoin onnistu. Sama koskee kritiikkiä. Kritiikin tehtävä ei ole kääntää runoutta selkokielelle. Rilke, Hölderlin, Dickinson, Ashbery ja Rekola, esimerkiksi, haastavat lukijoita loputtomasti juuri siksi, että heidän runonsa menevät uuteen solmuun sillä samaisella hetkellä kun uskoo saaneensa edellisen pulman ratkaistuksi. Filanderin runoudessa on tämänkaltaisia piirteitä. Ne vaikuttavat hetkittäin ymmärrettäviltä, mutta jättävät lukijan miellyttävästi ymmälleen. On pakko heittäytyä mukaan. Adoraation toinen jakso alkaa:

Kevät, auringon murtama nurmi,
sähkö mudassa, jään tuoksu
ja höyry ja hysteerinen sini.

Kevät suistuu korkeista. Maa halkeaa
auki valkoiseen ja rinteillä auringon kiteet
narskuvat. Nuoret purot muodostavat

kirkkauden oksiston puiden väliin. Pilvi vyöryää
kuin itse auringosta: tulen kuohu, liekin vaahto
pyörteilee minkä syntyvän seimeksi taivaaseen?

Uudessa runoudessa törmää harvoin kristillisiin käsitteisiin tai opinkappaleisiin. Erkka Filanderin vihkon mittainen Adoraatio on jyrkkä poikkeus epäilyn ja torjunnan normista. Blaken ja Rilken tapauksessa enkelolentojen ja taivaallisten järjestelmien tai hierarkioiden käsittely sallitaan, koska kirjallinen kaanon ja historia. Sävy ja tyyli tulevat kaukaa. Sanat vaihtavat järjestystä. Runollista kokemusta ja tekeytymistä kuvaavat uusvanhat käsitteet särö ja laskos mainitaan heti. Alaotsikon mukaan kyseessä on "Seremonia Johannes Kastajalle". Filander menee oitis asiaan: Saavut mielessäni kuin tummista vesistä. Edelläkävijä valmistaa tietä sukulaispojalleen: Todistaa edeltä. Yksinolossasi kenties / väsyneenä varastit tulevalta särön // ja piilotit sen itseesi. Puhuja tulkitsee Johanneksen sanoja, ilmeitä ja eleitä, jotka paljastavat ja peittävät, vaihtavat paikkaa tarkkailtavasta tarkkailijaan:

ja kasvosi, yksinäisyyden tahraton tapahtuma,
joka kuin kynttilän liekki lepattaen vaeltaa laskoksiinsa
lumoutuneen, keskittyneen mieleni keskiössä.

Erkka Filander: Adoraatio. Poesia 2018.