Näytetään tekstit, joissa on tunniste leevi lehto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste leevi lehto. Näytä kaikki tekstit

torstai 23. toukokuuta 2019

Fragmenttien elämästä

Ja jos kaikki tämä olikin kirjoitettu tähtiin ja minun kadonneeseen kalenteriini poikittain: 
pitkä hansikoitu vuosi, valonsa

joka tulee kopioina lehvien lomitse

linnut jotka osoittamissani puissa kujersivat kutsuvasti ja kuin

laulaakseen

haparoivat askeleni suureen 
ilmaan: 
oppivuosiani kaikki, satovuodet. Tuomi

ei kukkaan puhjettuaan enää kuihdu: siitä näet 
että minäkin olen ainoastaan siis vain jäänyt henkiin

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Leeviä tervehtimässä. Laakson sairaalan pihaa kiertäessä kohdallemme osuu tuomi täydessä tuoksuvassa kukassaan. Kukkien painosta raskaat oksat melkein koskettavat meitä. Leevi liikuttuu ja sanoo kirjoittaneensa tuomenkukista "yhden parhaista runoistaan". Se on julkaistu kokoelmassa Kielletyt leikit (1994) ja löytyy jostain ”puolivälin keskipaikkeilta”. Hän siteeraa päätösrivit ulkomuistista ja sanoo, että viimeisellä rivillä on liikaa sanoja, mutta hän on ylpeä niistä, koska ”joskus virheellinen sana on kaikkein osuvin”. Lupaan kaivaa runon esiin kotona ja liittää sen osaksi tähän.

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Leevin kanssa jälleen puhetta kääntämisen olemuksesta. Yksi erikoistapaus on käännös vailla alkutekstiä. Tämä on hurja, epäsovinnainen mutta hedelmällinen ajatus. Ei siis niin, että käännös erkaantuu alkutekstistä omaksi teoksekseen. Vaan niin, että alkutekstiä ei ole. Kuten Leevi sanoo: "Alkuteksti tuli oman käännettävyytensä tielle ja jouduttiin panemaan syrjään."

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Leevi sanoo päätyneensä siihen, että kääntäminen on runouden korkein muoto. Ajatus on häkellyttävä, mutta avautuu moneen suuntaan. Kääntämistä ei tarvitse kauan kokeilla huomatakseen, kuinka mahdotonta se on. Ja että juuri siksi se on tärkeää. Kommunikaatio on paradoksaalisesti mahdollista juuri siksi, että se on mahdotonta. Merkityksen täytyy pysyä liikkeessä. Jos merkitys seisahtuu, se muuttuu mitättömäksi.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Leevi haluaa lukea minulle ääneen pätkän John Ashberyn Vuokaaviosta. Ollaan Bulevardi 12:ssa. Jälkeenpäin paikannan katkelman sivulle 185 ja siitä jonkin matkaa seuraavalle sivulle kohtaan, josta käynnistyy monisivuinen sestina. On muun muassa puhe tekijän ja lukijan suhteesta. Kummasta ja kumman tunteista oikeastaan on kyse. Runon puhuja sanoo ensin pitävänsä koomisesta oopperasta (”La Fille mal gardée on lempisävellykseni”) ja ilmoittaa sitten voivansa kertoa tarinan jostakin. Ja taas mennään: ”Tulette hämmästymään miten liikuttuneita siitä olette, siltikään / tahtomatta soimata tekijää niin loistavasta suorituksesta että se jättää / hänen auliit mutta hengästyneet lukijansa sivuun, kuin ihmiset jotka tuntikausia odottavat / jonkun kylätien vierellä nähdäkseen maantiekilpapyöräilijöiden viilettävän ohi / keltaisissa tai hopeisissa asusteissaan, ja sitten kaikki on ohi niin nopeasti ettet voi olla varma / edes nähneesi sitä ja palaat kotiin syömään annoksen vaniljajäätelöä.” Ja niin edelleen. Kumpi on velkaa kummalle, kirjailija lukijalle vai lukija kirjailijalle? Ja jos on, niin mistä? Koomisen oopperan, maantiekilpapyöräilyn ja vaniljajäätelön mainitsemisesta melkein samassa korkeakirjallisessa henkäyksessä? Pitääkö lukijan ottaa huomioon tekijän tunteet? Mitä kirjoittaminen ja kirjoitetun lukeminen oikeastaan on? Sitäkö, että ”hänen kirjallisuutensa on tehnyt velvollisuutensa asettamalla teidät varovaisesti johonkin uuteen paikkaan ja sitten kiiruhtamalla matkoihinsa ennen kuin ehditte kiittääkään”? Kun siteeraa Ashberya, mistä lainaus olisi aloitettava, ja ennen muuta, mihin sen sisältämä ”ajatus” päättyy? Hetkinen vielä: ”Meidän olisi keksittävä uusi nimi hänelle. ’Kirjailija’ tuntuu täysin riittämättömältä; ja silti se on kirjoitusta, luette sen ennen kuin huomaattekaan.”

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Leevi sanoo hienosti, ettei runous voi voi olla poliittista ja juuri siksi se on poliittisesti vaarallista. Näin ilmaistuna ja tiivistettynä virkkeestä jää pois jotain olennaista. Esimerkiksi puhujan merkitsevä katse ja äänenpainot. Pitäisikö joku sana tuosta muuttaa kursiiviksi? Pitäisikö täsmentää ja sanoa poliittisesti sitoutunutta? Tai ilmaista selkeämmin, kenen kannalta runous on poliittisesti vaarallista? Kielirunoutta pidettiin aluksi harmittomana ja nimenomaan epäpoliittisena leikkinä, eikä osattu nähdä sen juuriin menevää radikaalia lähtökohtaa. Iskulauseet ovat helppoja, toisin kuin ajattelun ja luomisen välinettä ravisteleva ja tuulettava runous.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Puhuttiin Leevin kanssa Poundista. Hän kiteytti Poundin merkityksen kahteen tekijään: radikaali kollaasi ja disjunktio. Nämä keinot mahdollistavat runouden ainutlaatuisen kyvyn käsitellä mitä erilaisimpia asioita samassa paketissa. Kauneus kohtaa politiikan, porttolamusiikki evankeliumit, esoteria eksoterian. Runous koostuu sanoista, muttei tyhjene sanoihin. Sen huomaa, kun yrittää rämpiä cantojen monikielisen ja monikulttuurisen rämeikön läpi. Suomentajan huomautukset auttavat, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Runouden magian tajuaa kuuntelemalla Poundin luennasta tehtyjä äänityksiä. Kun Pound "puhkeaa laulamaan", selviää syy, miksi runoutta ylipäänsä kirjoitetaan.