Siru Kainulaisen artikkeli ”Pinnalla vai pinnan alla?” käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti ”runojen vettä ja sen lukemista”. Yksi Kainulaisen esimerkkirunoilijoista on kuinkas muuten Pauliina Haasjoki ja erityisesti hänen kokoelmansa Aallonmurtaja (2011). Yksi artikkelissa siteeratuista runoista alkaa:


M e r i   k u u l o s t a a  isolta vanhalta haravalta.
Kerään mielessäni kokoon asiat, joita voisin muistella
tällaisena hetkenä.
Mutta ne eivät tule sillä tavalla sopuisasti,
yksi tulee ja syrjäyttää kaiken.
Jos nykyhetki äkkiä onkin vain muistelemista,
pitäisikö silloin pitää itselleen puhuttelu peilin edessä.

Syntyy mielikuva, jossa meri ei ainoastaan kuulosta vaan myös näyttää ja tuntuu isolta haravalta. Meri on moniaistinen ja rakenteeltaan monimuotoinen elementti, ei ”pelkkää” vettä, ja siksi se kiinnostaa runoilijoita ja innostaa heitä tutkimaan sitä runoudessaan. Meri, kuten runous, kokoaa ja päästää läpi.

Aivan viimeisillä sivuilla runoon ilmaantuu käänteistä suurin eli puhuteltu "sinä". Ollaan ihan lähellä kielen maagista funktiota, jossa elotonta lähestytään loitsun keinoin: Hei sinä raukea helmi. Hei, sinä vedestä. Ihan varma ei voi olla, missä tarkoituksessa "sinää" vihdoin ja viimein puhutellaan, mutta muutos on merkittävä, koska aiemmin sitä ole tapahtunut. Toiseksi viimeinen sivu päättyy:

Hei sitten, kaksiääninen juoma, harhauttava, kuvajainen. Väreistä, valosta, päivästä, se miltä näyttää. Hei, hyvästi kirkas piste, madonreikä.

Pari riviä tyhjää tilaa, ja sitten:

Kasvojesi vieressä, piste. Violetti, valoisa. Välitön etäinen.

Mahdoton sanoa, kenelle tai mille sanat on osoitettu, tai mikä on tämä piste, tai madonreikä, kenenkin kasvojen vieressä. On vain tyydyttävä siihen "tietoon" tai "ehdotukseen", että kyseessä on "kaksiääninen juoma".

Maata käännellään ja maa kääntyy Promessassa monella tavalla. Hyvin konkreettisesti maa kääntyy silloin kun pohjoisen pallonpuoliskon Italian tilalle kokemuksen paikaksi vaihtuu etelän Uusi-Seelanti. Kaikki aineen — ja runon — vapaudet, hajota ja yhdistyä. Kun arkinen voileivän syönti ja mouruavat kissat liitetään tuon tuosta maata ja sen asukkeja mittaaviin ja tulkitseviin ”koviin” tieteisiin, tuloksena on visaista mutta vääjäämättä merkitystään luovuttavaa runoutta.

Olinko luullut että maailma päättyy siihen pintaan, jolle jalat asettuvat, teos kysyy. Että maailmalla on alkupiste kuin lukujen alku nollassa ja sen jälkeen ääretön nouseminen yhteen suuntaan?

että maapallolla asuminen on asumista pallopinnalla, että pallo on käännetty, se on negatiivisesti itsensä, se on kaikki muu kuin pallo. Että silmät katsoisivat ulos ja silmien takana olisi negatiivinen tila, jokin, mitä ei ole, että ihminen alkaisi kehon pinnalta ja olisi sisältä tyhjä

Melkein lopussa tulee puhetta sienistä, ja puista. Sieni on puun juuressa, jonkin tuntemattoman puun maan pinnalle nousseen juuren alla puoliksi näkyvissä, Haasjoki kirjoittaa. Missä ja mitä se silloin on?

Mutta sieni ei ole pelkästään puun juurella, se on myös puun päällä, se on puun latvuksessa, sen ympärillä ja kaukana alapuolella. Siira ei ole vain ihmisen jalan alla vaan myös ihmisen päällä, kuorikerroksissa ja kaukana edellä; siira, jonka jalat helman alla kuljettavat sitä huomaamattomasti kuin veden yli. Ihminen ei ole vain kiven ympärillä vaan myös sen kerroksissa, nukkuvina hiukkasina sen pinnan huokosissa ja puristuneena sedimentteihin. Kivi ei ole vain jäkälän alla vaan sen päällä, sen kieppuvassa liikkeessä mukana ja takaa ajamassa; sepelkyyhkynen ei ole vain puun ympärillä vaan sen juuressa, sen pinnalla ja polvella, lapsi ei ole vain maan polvella vaan maan ympärilllä.

Kaikki aineen vapaudet, hajota ja yhdistyä

Ainetta korostetaan, mutta sen seurauksena myös aineeton korostuu. Taiteilija työskenteelee aineen eli "materiaalin" kanssa, mutta lopputulos on enemmän kuin aineksiensa summa.

Kun kaukaa syvästä avaruudesta löytyy voimakas, tuntematon pulssi,
näemme pian taiteilijan näkemyksen sen eteen asetetusta
planeetankokoisesta purjeesta
aurinkotuulipurjeesta joka on pyöreä ja kartiomainen;
energiapurske, joka muuten olisi itsekseen olemassa syvällä
osuu nyt nyt siihen,
on aurinkotuulipurjeita paperiliittimen kokoisesta planetaariseen.
Valo puhaltaa, matkustetaan jonnekin;


leipämäinen, asteroidin muotoinen kaarnalaiva on aalloilla.

Ihmisen yhteys aineeseen on enemmän kokemus kuin ajattelua. Tämä kokemus on subjektiivinen, mutta sille on vaikea keksiä vastaväitettä. Tunteen intensiivisyys kuuluu tekstin rytmissä kautta teoksen.

Miten hyvä olla maan laskoksessa.
Syvässä solassa joen kanssa.
Olla maan sisällä luolassa tai kurussa.
Päästä lähemmäksi tai syvemmälle
ja katsoa jalkojen juurelta vuorta.
Päästä vuoren helmoihin. Päästä puiden aliseen veteen.
Päästä kulkemaan uomaa jonka suu on kätkössä.

Sydämeni ei ole täällä, Haasjoki kirjoittaa toisaalla. Seuraa jälleen siirtymä eläimiin. Kokemuksessa ovat toistuvasti mukana maa ja sen uumenet, povi, laskokset:

Sydämeni on ylämailla. Se on vihreiden kukkuloiden sisällä, niiden villaisten vaatteiden alla laskoksessa. Se on jossain syvänvihreän kukkulajonon povessa ja siellä kulkee harjanteen sisällä.
Sydämeni on ylämaassa, maan sisässä ja sykkii sieltä. Se kulkee siellä ja etsii villiä peuraa, villiä kaurista ja wapitia, sarvipäätä, antilooppia, laumassa kulkevaa eläintä jonka nenän kärki on musta. Sydämeni ei ole täällä. Sillä on niin monta paikkaa ettei se osu tähän, sydämeni on ylämailla. Se kulkee niin maan sisällä kuin sen päällä, maa sitä ympäröi.

Eläimet ovat jonkinlainen reitti ihmiseen. Niiden tarkkaileminen auttaa ymmärtämään myös tarkkailijaa.

Mutta lajien joukossa on yksi, ja tämän yhden virheiden vuoksi myös kanalintu jää kiinni kuopimiseen eikä kilpikonna pääse eteenpäin vaan liukuu seinää pitkin takaisin; ja se mikä oli äskettäin ei pääse syödyksi eikä katoamaan vaan sijaitsee himertävän vaalean pinnan takana, katsoo sieltä silmillään, jopa viiden kalan silmät saman seinämän takana.

Mutta kiirehdin asioiden edelle. Meri nousee teoksessa esiin jo toisella sivulla:

Uljaiden kaupunkien kaksoiskierteet nousevat suoraan merestä

ja siellä asuville autuaille hän kirjoittaa selittämättömän ikävän

kuin yön tai lepokauden jolloin heidän lehtivihreänsä vetäytyy

Nimeämätön kaiho tai ikävä on mukana kuvassa tässäkin. Ruumis tietää tosia asioita, jos ei ajatuksen niin kokemuksen kautta.

Ruumis tuntemuksineen on Pauliina Haasjoen kiinnostuksen kohteena Promessassa (2019). Näin:

kaiho kulkee liikkeessä mukana kuin tuuli

Ja melkein heti perään:

Valo muuttaa kuuloa. Lämpö vaikuttaa näköön.

Mosaiikissa kosketetaan kaikkia paloja ja reunoja.

Elävän kirjallisuuden festivaali Tampereella. Tilaisuus kuunnella ensin Kristian Blombergin puhetta ja luentaa ja myöhemmin Stina Saaren lausuntaa lavalla. Proosarunon käytöstä kysyttäessä edellinen muistutti Pauliina Haasjoen luonnehdinnasta: proosaruno lainaa proosasta ja runoudesta, mutta on vapaa molempien rajoituksista. Saarikaan ei esiintyessään lue, muttei myöskään laula. Esitys on molempia, eikä kumpaakaan.