Arkisten havaintojen keskelle ilmaantuu toisinaan yhtä aikaa laajempia ja syvempiä näkyjä, esimerkkinä nämä kaksi peräkkäistä:

Opettelet puhetta täynnä kiviä jotta joskus oppisit puhumaan ilman. Yhden kerrallaan tiputat ne eteesi niin kuin koira joka tunnollisesti on noutanut ja nyt jää odottamaan toisen ääntä, omaa luutansa.

Luulit tajunneesi jotain mutta seisotkin sen tiellä, ja lopulta se työntää sinut sivuun. Niin kuin ahtaassa käytävässä. Mutta se ei mahdu ohitse, jatkaa vain työntämistä.

Ajatuksissani kiskaisin jotain maasta,
sieltä tuli kokonainen lintu juurineen,
niin köyhä, ettei sillä ollut edes taskuja. 

Joskus runo on ajatuksissaankin ollessaan niin konkreettinen, että se muodostuu suunnattomaksi tilaksi. Niin kuin nyt tuossa edellä, tässä: Nukun kuin kivi oman sydämeni pohjassa, ja seuraavassakin katkelmassa Sanna Karlstömin kokoelmassa Alepala (2019): 

Sinä joka olet läsnä kuin nauris
sinä joka kahiset kuin persilja ja sinä
joka avaudut kuin purkillinen punajuuria.

Turun taidemuseossa Anna Reivilän mustavalkoisissa kuvissa esiintyy köysin sidottuja kiviä, puita ja muita maisemaan kuuluvia tai sinne sijoitettuja luonnonelementtejä. Näyttelyesitteen mukaan kuvat viittaavat japanilaiseen sidontapereinteeseen, jossa köydet ja solmut symboloivat ihmisten ja jumalien välisiä yhteyksiä ja merkitsevät pyhää aikaa ja paikkaa. Ja sitten: ”Köysien käyttäminen viivoina on Reivilän tapa piirtää.” Tämä on hämmästyttävä mutta samaan aikaan täysin ymmärrykseen käyvä ajatus. Myös jatko miellyttää: ”Nämä kolmiulotteiset piirrokset ovat fyysisesti epävakaita ja olemassa vain hetken.” Kuvaamisen jälkeen solmut avataan, ja todisteeksi jäljelle jää vain valon tuottama kuva.

Ääneen luettaessa runouden aikaansaama läsnäolon tunne ilmenee eri tavoin. Jännitys tiivistyy ja ilma muuttuu käsin kosketeltavaksi. Hengitys pysähtyy ja alkaa kulkea yhtäaikaisesti. Aika on tilaan nähden toissijaista. Maassa käy niin kuin Venuksessa: yhtäkkiä sen päivä onkin pitempi kuin sen vuosi. Runous sisältää ja synnyttää miettimisen aiheita, toisaalta siinä on enemmän kyse ajatuksille varatun tilan avautumisesta kuin tilaa täyttävästä sisällöstä. Runous heittää pois vanhaa ja tarpeetonta ja luo tilaa uudelle. Kun jokin vaihtaa paikkaa tai se siirretään osaksi uutta ympäristöä, sen merkitys muuttuu. Kuten Kärhen takakannessa sanotaan: Ametistikaivoksessa nostetaan ametisteja maan alta maan päälle.

Viikonloppuna Jyväskylässä saatiin taas huomata, kuinka merkitsevää runoudelle on läsnäolo. Se voi olla tekijän, kuulijan, lukijan, runon tai kaikkien niiden yhtäaikaista läsnäoloa. Ääni kantaa. Kuultiin esimerkiksi Reetta Pekkasen hillitty, intensiivinen luenta uutuuskokoelmasta Kärhi. Kärhen avulla kasvi kiipeilee ja tarttuu. Runoilijan luennassa oli samaa hidasta määrätietoisuutta. Runot kiertyvät näennäisesti haparoiden mutta vääjäämättä auki oman perimänsä tai kuljettamansa tiedon varassa. Kasviaiheitten lisäksi teoksessa on puhetta kivikunnasta. Ne kiinnostavat tätä aikaa ja tämän ajan ihmistä. Enimmäkseen on esillä ametisti, joka on kiteytymänä sellaisenaan "valmis", eikä sitä tarvitse timantin tapaan hioa. Kreikkalaisten mukaan ametisti on sananmukaisesti "vastamyrkky" ja suojaa kantajaansa päihtymykseltä. Siis vähän niin kuin runo, joka sekin humalluttaa ja saa systeemin sekaisin, mutta myös selkiyttää tajuntaa ja kirkastaa ajatuksia. Hallittu kokonaisuus päättyy moneen: Ainoa tapa hankkiutua kivistä eroon on viedä ne takaisin ulos.
Reetta Pekkanen: Kärhi. Poesia 2019.