Helle nostaa esiin Guattarilta ja Deleuzelta käsitteen kirjakone. Kirja on kone, joka voidaan kytkeä toisiin koneisiin eli erilaisiin tiedollisiin tai kokemuksellisiin järjestelmiin. Toisin sanoen kirjallisuudessa on olennaista se, millaisia yhteyksiä kirja luo itsensä ulkopuolelle, ”niin että jotain tapahtuu”. Merkityksiä ei sanella, vaan ne syntyvät rihmaston kaltaisissa järjestelmissä, joissa ei ole merkityksen muodostumista hallitsevia keskuksia. Rihmastolla ei ole keskuksia mutta ei myöskään marginaaleja. Sen sijaan rihmasto on rakenne, joka on jatkuvassa liikkeessä. Kirjallisuus on sekä yhteydessä maailmaan että osa todellisuutta.

Mutta millainen on hyvä kirja? Lajista riippumatta hyvä kirja saattaa ajatukset ja tunteet liikkeelle. Pelkkä sisältönsä näyttäminen ei riitä. Anna Helle perustelee tutkimuksensa aluksi, miksi kokeellinen runous voi käsitellä yhtä aikaa sekä affekteja että yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tärkeä tiivistys lainataan Deleuzelta ja Guattarilta: ”Emme kysy koskaan, mitä kirja […] tarkoittaa. Emme yritä ymmärtää kirjaa. Mietimme, minkä kanssa se toimii yhdessä, mihin yhteydessä se välittää tai on välittämättä intensiteettejä.” Nämä intensiteetit muistuttavat luonteeltaan enemmän energiakimppuja kuin tietopankkeja. Tämä on se syy, jonka vuoksi parhaat teokset eivät luovuta helposti tai kerralla kaikkia salaisuuksiaan. Jotain jää avoimeksi. Ja tämä puute saa lukijan kerta toisensa jälkeen palaamaan teoksen äärelle joko esittämään vastaväitteitä tai antautumaan sen eri suuntiin heittävien voimien vietäväksi. Yhtä ainoaa paikallaan pysyvää merkitystä ei ole. Sen vuoksi tutkimuskin keskittyy kysymään, mitä kirjallisuus tekee maailmassa, miten se toimii ja vaikuttaa.

Maa ja madot, kuu ja planeetat. Kaiken loputon kasautuminen ja sakeutuminen. Tuolle akselille mahtuu monenlaisia siirtymiä järjestelmästä toiseen. Runous ahertaa noiden siirtymien parissa. Runous ”kuvaa” todellisuutta, mutta ei yks yhteen peilin kaltaisesti, vaan hyödyntämällä ja synnyttämällä voimia, jotka pitävät kuvaamansa todellisuuden toisaalta kasassa ja toisaalta jatkuvassa liikkeessä. On ajateltava jälleen Deleuzen affekteja, tiedostamattomia voimia joita on kaikkialla, mutta joista suurin osa jää kokijaltaan tietoisesti havaitsematta ja siten nimeämättä. Näiden voimien parissa työskentely on runouden toimialaa.

Joskus Deleuzekin hätkähtää, ja pakenee viivaa pitkin kauas kanervikkoon. Tietää siis lukeneensa, mutta mitä?

On kaksi tajuntaa: pään sisällä ja ulkona.
Toinen pullistaa silmiä ulos, toinen painaa kuoppiin.
Rinta kannattelee päätä, mutta rintaan
astelee maailma kuin mustan linnun jalat.