On loputon hetkeksikään taukoamaton heti 

Näin päättyy eräs sivu Pekkasen kokoelmassa. Rivin viimeisen sanan tilalle pyrkii vaistomaisesti vaihtamaan sanan "nykyhetki". Onneksi ei voi, eikä tarvitse. Sanat ovat täynnä latausta, mutta niiden täsmällistä tarkoitusta ei aina tavoita, eikä ole tarkoituskaan tavoittaa. Kieli pysyy elävänä, kun se huojuu ja pysyy liikkeessä. Runon "hetkeksikään taukoamaton heti" on juuri sellainen yksityiskohta tai ajatus, joka muuttaa muotoaan silmissä ja mielessä. "Heti" ei kirkastu yhdeksi tarkkarajaiseksi merkitykseksi, vaan karkaa liukkaasti ajatuksen otteesta. Se on adverbi eli seikkasana, joka ilmaisee tyypillisesti aikaa, paikkaa, tapaa, syytä tai keinoa. Seikkasana! Ei siis juuri nyt, mutta heti! Tapa on yhtä aikaa kärsimätön ja meditatiivisesti läsnäoleva. Sana voisi selittää lavarunouden suosiota. Se kuvaa ajatusta hetkellisestä välittömyydestä, mutta myös ajallis-tilallista tunnelmaa, jossa runo luetaan ääneen. Heti!

Ääneen luettaessa runouden aikaansaama läsnäolon tunne ilmenee eri tavoin. Jännitys tiivistyy ja ilma muuttuu käsin kosketeltavaksi. Hengitys pysähtyy ja alkaa kulkea yhtäaikaisesti. Aika on tilaan nähden toissijaista. Maassa käy niin kuin Venuksessa: yhtäkkiä sen päivä onkin pitempi kuin sen vuosi. Runous sisältää ja synnyttää miettimisen aiheita, toisaalta siinä on enemmän kyse ajatuksille varatun tilan avautumisesta kuin tilaa täyttävästä sisällöstä. Runous heittää pois vanhaa ja tarpeetonta ja luo tilaa uudelle. Kun jokin vaihtaa paikkaa tai se siirretään osaksi uutta ympäristöä, sen merkitys muuttuu. Kuten Kärhen takakannessa sanotaan: Ametistikaivoksessa nostetaan ametisteja maan alta maan päälle.

Viikonloppuna Jyväskylässä saatiin taas huomata, kuinka merkitsevää runoudelle on läsnäolo. Se voi olla tekijän, kuulijan, lukijan, runon tai kaikkien niiden yhtäaikaista läsnäoloa. Ääni kantaa. Kuultiin esimerkiksi Reetta Pekkasen hillitty, intensiivinen luenta uutuuskokoelmasta Kärhi. Kärhen avulla kasvi kiipeilee ja tarttuu. Runoilijan luennassa oli samaa hidasta määrätietoisuutta. Runot kiertyvät näennäisesti haparoiden mutta vääjäämättä auki oman perimänsä tai kuljettamansa tiedon varassa. Kasviaiheitten lisäksi teoksessa on puhetta kivikunnasta. Ne kiinnostavat tätä aikaa ja tämän ajan ihmistä. Enimmäkseen on esillä ametisti, joka on kiteytymänä sellaisenaan "valmis", eikä sitä tarvitse timantin tapaan hioa. Kreikkalaisten mukaan ametisti on sananmukaisesti "vastamyrkky" ja suojaa kantajaansa päihtymykseltä. Siis vähän niin kuin runo, joka sekin humalluttaa ja saa systeemin sekaisin, mutta myös selkiyttää tajuntaa ja kirkastaa ajatuksia. Hallittu kokonaisuus päättyy moneen: Ainoa tapa hankkiutua kivistä eroon on viedä ne takaisin ulos.
Reetta Pekkanen: Kärhi. Poesia 2019.