Jossain puolivälin jälkeen seuraa osasto nimeltä ”Kyynelmitta”. Sen ensimmäinen runo saattaa olla se halkeama, josta minä pääsen livahtamaan sisään:

Hengitys, tuuli, henki, keuhkokuume, rapina. Kuuman kaakaon

höyry. Lehdet kahisevat koskieasssaan toisiaan, tapahtuman

kestolla ei sittenkään ole merkittystä tässä yhteydessä. Sana

joka kuvaisi kaikkea olisi eräänlainen yleisliuotin. Mutta minä

olen täydellinen järki ja lepo. Erillisyyden perusolemus

merkitsee, että aallonpituus on neljäsosa pohjan pinnalla

kelluvan oksan välimatkasta.

Sana joka kuvaisi kaikkea olisi eräänlainen yleisliuotin? Niinpä. Mutta mitä tarkoittaa, että aallonpituus on neljäsosa pohjan pinnalla kelluvan oksan välimatkasta? Ja miten tähän on päädytty alun litaniasta? Miksi rapina? Jos puhutaan hengityksestä ja keuhkokuumeesta, eikö sen pitäisi olla rahina?

Kun runoilija "puhuu" runossa, hänen "yleisönsä" voi olla kuka tahansa. Erityisen hämärä on tapaus "sinä".

Sisäänhengitys, ja tönäiset kylkiluillasi maailmaa, joka näkymättömänä sinua ympäröi. Muistan tämän tässä, jokin täällä tulvii. Viesti on matkalla aivoista sormiin, kangas valahtaa otteesta aivan juuri. Aivan juuri sisäänhengityksesi muuttuu uloshengitykseksi. Aivan juuri alkaa sana.

Vaikea täsmentää, onko kyse sinä-passiivista vai "toisen" puhuttelusta. Näin kieli toimii. Jokin on sekä täysin selvää että kertakaikkisen sumeaa. Myös saumakohtaa on vaikea osoittaa, sitä pistettä jossa hengityksen vaiheet kohtaavat tai muuttuvat. Kuva ulottuu merkityksenantoon: Aivan kohta alkaa sana.