Rihmasto rakenteena on elementin kaltainen. Mieleen muistuu kuva meren aalloilla keikkuvasta korkinpalasta. Korkinpala ei itse liiku, vaan on elementissä joka liikkuu. Tämä on myös runon ja runouden suhde. Runo keikkuu runouden rannattomassa elementissä, jolla ei ole määräävää keskusta. Kuvaus vastaa niin ikään alati kutkuttavaan kysymykseen runouden toimialasta, siitä fyysisestä tai henkisestä tilasta, jossa se toimii. Runous käyttää kieltä, tai siinä esiintyy kieltä, mutta se ei välitä tietoja, ajatuksia tai tarinoita samassa merkityksessä kuin tavanomainen kirjoitettu viesti tai sisältö. Ainakaan runous ei ole pelkkää kontenttia; se on myös astia, johon sisältö on säilötty. Runous on elävä olio ja lähempänä aitoa luontokappaletta kuin melkeinpä mikään muu ihmisen tekemä. Runous ei kuvaa tai kerro tehtäviä ratkovista tursaista tai limasienistä, vaan se on olio, joka ratkoo ”tehtäviä”  lukijansa ja kirjoittajansa avulla.

Helle nostaa esiin Guattarilta ja Deleuzelta käsitteen kirjakone. Kirja on kone, joka voidaan kytkeä toisiin koneisiin eli erilaisiin tiedollisiin tai kokemuksellisiin järjestelmiin. Toisin sanoen kirjallisuudessa on olennaista se, millaisia yhteyksiä kirja luo itsensä ulkopuolelle, ”niin että jotain tapahtuu”. Merkityksiä ei sanella, vaan ne syntyvät rihmaston kaltaisissa järjestelmissä, joissa ei ole merkityksen muodostumista hallitsevia keskuksia. Rihmastolla ei ole keskuksia mutta ei myöskään marginaaleja. Sen sijaan rihmasto on rakenne, joka on jatkuvassa liikkeessä. Kirjallisuus on sekä yhteydessä maailmaan että osa todellisuutta.

Palaan Antti Salmiseen.

Hiljattain on nyt löydetty viitteitä siitä, että eri lajeilla on toimintaa, jota voidaan kutsua "kielelliseksi".

Yhdistely perustuu rihmastojen sähköisiin impulsseihin l. signalisaatioihin, joiden värähtelytaajuudet korreloivat jossain määrin ilmanpaineeseen.

Kun sienten ääni alkaa kuulua, siitä ei voi erehtyä. Ne eivät varsinaisesti laula kuten linnut, ne eivät havise kuin kuusipuut, ääni ei liioin muistuta nisäkkäiden älinää tai märähdyksiä. Silti niiden "tuhinassa" tai "puuskeessa" on piirteitä kaikista näistä, ja niiden kieli on mutkikkuudessaan verratonta.

Luonnosta tai ihmisen tekemistä järjestelmistä lainatut mallit tulkitaan usein metaforisesti. Sanotaan, että runous on kuin rihmasto tai troijalainen haittaohjelma. Liikkeen suunta kuitenkin vaihtelee, eikä aina tiedä, tarkkaileeko lukija runoutta vai runouteen koodattu botti lukijaa. Jorge Luis Borges muistelee pienessä omaelämäkerrassaan lapsuutensa Buenos Airesia ja sen veitsitappeluistaan kuulua esikaupunkia Palermoa. "Toisin kuin kuin naapurimme Evaristo Carriego, ensimmäinen argentiinalainen runoilija joka tutki niitä veitsitappeluiden kirjallisia mahdollisuuksia jotka hänellä olivat siinä kätensä ulotuvilla, minä en ollut tietoinen noiden kovanaamojen olemassaolosta, koska en juurikaan lähtenyt ulos talostamme." Veitsitappelun koreografia runouden mallina. Siinä kätensä ulottuvilla. Kaksi tiedonhankinnan keinoa: jalkautua puukkobulevardille tai pysytellä kotona mielikuvituksensa tai korkeintaan kirjallisuuden varassa.