Ei ole yhtä mallia ja muottia siitä, mikä määrittelee runon tai millaista sen kieli on. Erityisesti Kölön videoissa ja performansseissa korostuu ääni, mutta myös runokäsityksen konkreettisuus ja fyysisyys. Kölö ei ole vain tekstiä. Maailman kielten vähetessä ja sulautuessa toisiinsa ennustuksia runokielen tulevaisuudesta on mahdoton esittää. Ja silti ”tulevaisuus” on jo täällä. Verkon toisaalta pienten toisaalta maantieteelliset rajat ylittävien heimojen moniaineksiset paikalliskielet muistuttavat hyvinkin Kölön runoutta. Tällaista se on tai ainakin voisi olla.

Joku sanoi, vai lukiko se jossain, että Kölö olisi käyttänyt runoissaaan pariakymmentä eri kieltä. Niin montaa en pysty tästä vihkosta osoittamaan, mutta pystyykö kukaan, ja onko sillä lopultakaan väliä. Montako kieltä ihminen yleensä tunnistaa? Ehkä kymmenkunta, joista puolet on sellaisia, että niitä ymmärtää edes auttavasti. Ja tässäkin tapauksessa puhutaan vain latinalaisin aakkosin kirjoitetuista kielistä tai niiden iloisista sekamuodoista:

potti kiimles pepi pimpis imp ei niin pieneks menny bene

ensin bensinen är slut luuttus sinen loodud tussit nussima ny ska

Yleensä rivit ovat pitkiä, kuten yllä esitetyssä katkelmassa, mutta lainataan tähän vielä toisenlainen esimerkki, tässä tapauksessa kokonainen runo, joka muistuttaa hiukan Hannu Helinin polyglottismia:

velmab muudel tell me mute stories 

kelvattu keldjurens jungfru untrue zoogrounds

foxruns folkfuns vanlig vulkan

sulet hulgas ka pulkat ulpukalta

vartalo altistaa ja karta all

kalt ist kalt


Niin, kylmä on kylmää, mutta kuten moni lienee huomannut, joskus Googlen kääntäjäkin leikkii. Jos viimeisen rivin pyytää kääntämään virosta suomeksi, kuten vahingossa tulin tehneeksi, tuloksena on syyllinen syyllisyyteen. Sepä se, ja robotit tekevät sitä jo puolestamme.

Tulos on paradoksi. Runot ovat kaikkea muuta kuin keskeislyyristä itseilmaisua: ne ovat puhdasta sanojen helinää ja melskettä, ääntä ja vimmaa. Se mikä runoja kantaa eteenpäin on saundi ja rytmi, enemmän välitön visuaalis-auditiivinen assosiaatio kuin ajatuksellinen tai muu sisällöllinen koherenssi. Ne edustavat kielen pienimpien yksikköjen ilonpitoa omiensa parissa, ja mieluummin tunteen kuin tiedon siirtoa. Mutta se paradoksi. Kölön runoudessa kielten omaksuttu ja itse luotu sekamelska siirtää kaiken vastuun lukijalle. Koska mitään ”sisältöä” ei ole, runojen ”teho” riippuu lukijan kielitaidosta mutta myös hänen henkilökohtaisesta herkkyydestään ymmärtää kielen muita kuin puhtaasti ”asiallisia” viestiominaisuuksia. Kölön runoudessa keskeislyyrisyys ei viittaa tekijään vaan lukijaan.

Lisää hämmennyksen aiheita. Viroksi, suomeksi ja ruotsiksi kirjoitettuja johdantotekstejä seuraava englanninkielinen preface on melkein kaksi kertaa muita pitempi, ei enää juurikaan edellisten käännös, vaan vähä vähältä omille poluilleen ja omaan keinotekoiseen kieleensä erkaantuva teksti:

As there can be no extinction without intinction, today Kölö is being constantly supercognized author communicating with immunicator, who creates noisense's nuisance from uncalled associations, gramolectic bumps and obstinate misspelling themephones separating languages by uniting and uniting them with separating. Spare times Kölö is avantgardening its flowers, pushing up babalonian stems, waving its exemplimities like folklore, performance, pop music, rituals or liturgy under the only trinity of shaman, sheman, he-man and german she-p-herd. Learning how to speak, attempting infancy proper, Kölö is gineanuine and unorthorex search for the essance of languages.

Niin, the essance of languages. Tahallaan luotu ero siihen mikä on (olevinaan) kielten sisintä olemusta. Kölön itse annetussa ”aitoustakuussa” kaikuu hauskasti sekä Derridan differance että esanssin keinotekoinen maku. Loput vihon sisällöstä eli runsaat kaksikymmentä sivua on melkein läpipääsemätöntä kielten rämeikköä, aluskasvillisuutta, kukkaketoa. Jokainen yksittäinen ”runo” lähtee liikkeelle jostain äänteellisestä impulssista ja jatkaa sanojen tai sanan kaltaisten yksikköjen ketjua tutuista, vähemmän tutuista ja itse keksityistä kielistä poimituilla fraaseilla, sanoilla, äänteillä tai tavuilla. Vaikka ”sanojen” merkitystä ei ”ymmärttäisikään”, ne kaikki voidaan lausua ääneen. Ikään kuin kyseessä olisi homofoninen käännös — kaikkine kuviteltavissa olevine muunnelmineen — jostain tuntemattomasta ”lähtötekstistä”. Kun yksi äänne tai äänteiden yhdistelmä on käyty läpi, siirrytään toiseen ja taas seuraavaan. 


Kertomus jatkuu: "Aluksi se puhui vain suomea ja viroa, nyt se on kasvattanut repertuaariaan, kielet änkevät ulos syntymäsijoiltaan, solmuuntuvat, takertuvat, kuivuvat ja etsivät läheisyyttä toisistaan. Kölö on baabelin kielen jäljitysperformanssi, jossa eri maailman kieliä yhdistäen erotetaan keskenään kaikilla mahdollisilla assosiaation keinoilla. Kölö on aina monta." Seuraavilla sivuilla Kölön tarina kerrotaan ensin ruotsin ja sitten englannin kielellä, kaikissa tapauksissa pienin tai hieman suuremmin variaatioin. Ruotsiksi Kölöön viitataan sanalla "den", englanniksi se on "it". Erikielisiä versioita verratessani huomaan, että vironkielisessä tekstissä sanotaan heti alkajaisiksi, että "Kölö on etenduste sari, hääl, köne ning räägijä ise", siis esitysten tai performanssien sarja, mutta nimi myös äänen ja puheen tuottajalle eli tekijälle. Teksti päättyy: "Vihik sinu käes on ainult üks tallend, kus leideti Soomest ühe vana ohvrikive allt", eli minun jäljiltäni suomennettuna: "Kädessäsi oleva vihko on vain yksi tallenne, joka löydettiin Suomesta uhrikiven alta." Suomenkielisessä esisanassa sama kohta ilmaistaan hieman toisin: "Tämä vihko on vain yksi saman performanssin verkko."

Teoksen ja sen tekijän ja hänen muun toimintansa kuvailu osoittautuu ennen kokemattoman mutkikkaaksi. Tämä kuulunee projektin luonteeseen, mutta kertoo myös odotuksista ja käytännöistä, joita teoksen ja sen lukijan suhteeseen yleisesti liitetään. Hankaluudet alkavat, kun eroa tekijän ja teoksen välillä on vaikea tehdä (kirjoitin edellä ensin ”teoksesta ja hänen lukijastaan”). Nimimerkki tai taiteilijanimi ei Kölön tapauksessa ole naamio, joka kätkee tai häivyttää taiteilijan "oikean" persoonan; se on sateenvarjo, jonka alla kaikki tapahtuu. Verkkoa vähän koettelemalla selviää, että Kölö ei myöskään piileskele: "Jos haluat tavata hänet, kutsu Kölö keikalle numerosta +358503759641. Kölö ei vastaanota palkkoita vaan lahjoittaa ne lyhentämättömänä luonnonperintösäätiölle, joka ostaa metsää läheltä esiintymispaikkaa. Kölöltä saa myös nokkospaperista tehtyjä hiileen tai muihin katoaviin jälkiin kirjoitettuja runonäytteitä. Kaikki tuotto kiertää takaisin luontoon."

Tämä on jännittävää. Runovihkon kannessa lukee suuraakkosin sana KÖLÖ, ei muuta. Mitä tämä tarkoittaa? Onko kyseessä teoksen, sen tekijän vai kenties molempien nimi? Vihkon takakannessa tai teostiedoissa tekijästä ei kerrota mitään, ei myöskään kustantaja Poesian sivuilla (siellä teoksen nimi on kirjoitettu pienellä alkukirjaimella muodossa "kölö" ilman erillistä mainintaa tekijästä). Aiemmista yhteyksistä tiedetään, että nimi "Kölö" viittaa myös performanssihahmoon ja laajimmillaan kokonaiseen taideprojektiin. Nimimerkin takana on jo pitkään lavoilla ja verkossa toiminut runoilija, jonka henkilöllisyys on tiedossa, mutta josta kuitenkin tiedetään kovin vähän, eikä liene tarkoituskaan tietää (Instagramissa hän julkaisee kuvia ja videoita teoksistaan nimellä personal_k6l6). Tietoja tekijästä saadaan vasta teoksen sisällössä. Sisältö alkaa suoraan ensimmäiseltä sivulta vironkielisellä otsikolla: "Kes on Kölö?" Otsikkoa seuraa puolen sivun mittainen teksti, jossa kaikesta päättäen vastataan otsikossa esitettyyn kysymykseen. Näin on lupa päätellä, sillä loput sivusta täyttää suomenkielinen teksti otsikolla: "Kölöstä". Vaikka en viroa osaakaan, sen verran ymmärrän, että kyse ei ole edeltävän kappaleen suorasta käännöksestä. Teksti alkaa: "Kölö syntyi Suomenlahden puolivälissä."