Tulos on paradoksi. Runot ovat kaikkea muuta kuin keskeislyyristä itseilmaisua: ne ovat puhdasta sanojen helinää ja melskettä, ääntä ja vimmaa. Se mikä runoja kantaa eteenpäin on saundi ja rytmi, enemmän välitön visuaalis-auditiivinen assosiaatio kuin ajatuksellinen tai muu sisällöllinen koherenssi. Ne edustavat kielen pienimpien yksikköjen ilonpitoa omiensa parissa, ja mieluummin tunteen kuin tiedon siirtoa. Mutta se paradoksi. Kölön runoudessa kielten omaksuttu ja itse luotu sekamelska siirtää kaiken vastuun lukijalle. Koska mitään ”sisältöä” ei ole, runojen ”teho” riippuu lukijan kielitaidosta mutta myös hänen henkilökohtaisesta herkkyydestään ymmärtää kielen muita kuin puhtaasti ”asiallisia” viestiominaisuuksia. Kölön runoudessa keskeislyyrisyys ei viittaa tekijään vaan lukijaan.