Varto jatkaa:


Puhe on ollut sisältäpäin yhtä mullistava kuin ulkoisesti oli tulen haltuunotto. Miksi homo erectus päätyi sapiensiksi, alkoi puhua ja lopulta kirjoittaa? Kuka tietää, mutta aivojen toimintaan näillä hyppäyksillä on ollut vaikutusta, samoin yhteisyyden kokemiseen. Puheen syyksi on esitetty muun muassa psilocybin-sienen aiheuttamaa kiihtynyttä harhaisuutta, jossa ihminen ”näkee” maailman selvemmin ja joutuu pakonomaiseen ilmaisemisen tilaan. Äänteet väkisinkin vääntyvät eriytyviksi, ilmaiseviksi ja lopulta kyvyksi, joka voitti aiemmat örinät.

Äännekirjoitus otettiin käyttöön vasta 2700 vuotta sitten ja se teki verkottumisesta, intertekstuaalisuudesta ja kulttuurisesta koheesiosta kirkkaita luovuuden välineitä, joita ilman mitään, mitä nyt ymmärrämme, ei olisi. Me ehkä menetimme yhtä ja toista — mytopoeettisen maailman, spontaaniuden, viattomuuden — mutta me myös voitimme ennen näkemättömän ihmeen: ajasta aikaan siirtyvän muistin, jonka sisällä ja kautta on mahdollista luoda uutta, jonka ymmärtäminen käy jokaiselta, joka vaivautuu oppimaan kirjallisen perinnön.

Melkein lopussa tulee puhetta sienistä, ja puista. Sieni on puun juuressa, jonkin tuntemattoman puun maan pinnalle nousseen juuren alla puoliksi näkyvissä, Haasjoki kirjoittaa. Missä ja mitä se silloin on?

Mutta sieni ei ole pelkästään puun juurella, se on myös puun päällä, se on puun latvuksessa, sen ympärillä ja kaukana alapuolella. Siira ei ole vain ihmisen jalan alla vaan myös ihmisen päällä, kuorikerroksissa ja kaukana edellä; siira, jonka jalat helman alla kuljettavat sitä huomaamattomasti kuin veden yli. Ihminen ei ole vain kiven ympärillä vaan myös sen kerroksissa, nukkuvina hiukkasina sen pinnan huokosissa ja puristuneena sedimentteihin. Kivi ei ole vain jäkälän alla vaan sen päällä, sen kieppuvassa liikkeessä mukana ja takaa ajamassa; sepelkyyhkynen ei ole vain puun ympärillä vaan sen juuressa, sen pinnalla ja polvella, lapsi ei ole vain maan polvella vaan maan ympärilllä.

Palaan Antti Salmiseen.

Hiljattain on nyt löydetty viitteitä siitä, että eri lajeilla on toimintaa, jota voidaan kutsua "kielelliseksi".

Yhdistely perustuu rihmastojen sähköisiin impulsseihin l. signalisaatioihin, joiden värähtelytaajuudet korreloivat jossain määrin ilmanpaineeseen.

Kun sienten ääni alkaa kuulua, siitä ei voi erehtyä. Ne eivät varsinaisesti laula kuten linnut, ne eivät havise kuin kuusipuut, ääni ei liioin muistuta nisäkkäiden älinää tai märähdyksiä. Silti niiden "tuhinassa" tai "puuskeessa" on piirteitä kaikista näistä, ja niiden kieli on mutkikkuudessaan verratonta.

Samaan hengenvetoon törmään artikkeliin, jossa kerrotaan limasienistä. Limasienet ovat yksisoluisia ameebankaltaisia olioita, jotka nimestään huolimatta eivät ole sieniä, mutta eivät myöskään kasveja tai eläimiä, vaikka niitä on luultu kummaksikin. Limasienillä ei ole aisteja, hermostoa, lihaksia tai suuta, mutta ne hyödyntävät joukkoistamista ja osaavat ratkaista niille asetettuja tehtäviä. Ne pystyvät jakaantumaan useiksi erillisiksi ”yksilöiksi” ja palaamaan jälleen yhdeksi organismiksi. Yhdeksi palattuaan ne pystyvät jakamaan yksilöinä hankkimansa muistot eli hyödyntämään näin kertyneen tiedon. Limasienten tiedetään ”karanneen” laboratorioista, joissa niitä on tutkittu, ja ne osaavat suunnistaa labyrintissa. Keskiajalla värikkäitä limasieniä luultiin taivaalta pudonneiden tähtien jäännöksiksi, ja niillä uskottiin olevan maagisia ominaisuuksia. Japanissa tiedemiehet rakensivat tutkimusastiaan alustan, joka jäljitteli rakenteeltaan Tokion metropolialueen karttaa. Kaupunkiympäristön strategisiin keskuksiin tutkijat sijoittivat keoiksi limasienten suosimaa ravintoa. Kun limasieni asetettiin astiaan, se alkoi alkoi liikkua keolta keolle ravinnon perässä. Vuorokauden kuluttua limasieni oli haarautumalla muodostanut alustalle verkoston, joka muistutti jotakuinkin tarkalleen Tokion raideliikenteen karttaa. Yksisoluinen limaklöntti oli pystynyt muutamassa hetkessä samaan kuin joukkoliikenneratkaisuihin perehtyneet lukemattomat ihmisaivot vuosikymmenten kuluessa. Koe toistettiin isamankaltaisin tuloksin käyttämällä pohjana useita eri suurkaupunkien karttoja.

Luonnosta tai ihmisen tekemistä järjestelmistä lainatut mallit tulkitaan usein metaforisesti. Sanotaan, että runous on kuin rihmasto tai troijalainen haittaohjelma. Liikkeen suunta kuitenkin vaihtelee, eikä aina tiedä, tarkkaileeko lukija runoutta vai runouteen koodattu botti lukijaa. Jorge Luis Borges muistelee pienessä omaelämäkerrassaan lapsuutensa Buenos Airesia ja sen veitsitappeluistaan kuulua esikaupunkia Palermoa. "Toisin kuin kuin naapurimme Evaristo Carriego, ensimmäinen argentiinalainen runoilija joka tutki niitä veitsitappeluiden kirjallisia mahdollisuuksia jotka hänellä olivat siinä kätensä ulotuvilla, minä en ollut tietoinen noiden kovanaamojen olemassaolosta, koska en juurikaan lähtenyt ulos talostamme." Veitsitappelun koreografia runouden mallina. Siinä kätensä ulottuvilla. Kaksi tiedonhankinnan keinoa: jalkautua puukkobulevardille tai pysytellä kotona mielikuvituksensa tai korkeintaan kirjallisuuden varassa. 

Tuomisina Jyväskylästä kulkee mukana Antti Salmisen Lomonosovin moottorin jatko-osa Mir. Lukemisen aloittaminen lopun asiasanastosta (Index fungorum) kelpaa siinä missä joku toinenkin tapa. T-kirjaimen kohdalla luetellaan ”Tosiasiat”, joita on ”neljä erilaista”. Kyseessä on otsikon sanoin Faktantarkistuslista, oranssi post-it-lappu. Siinä lukee:

Tosiasioita on koko ajan vähemmän. Kiistattomia tosiasioita on tällä haavaa neljä: 

1) Ruoste- ja härmäsienillä on elegantimpi tapa elää kuin muilla. 

2) Itiöemä on ilmentymä ja väline. 

3) Jäkäläsieni ei tule toimeen yksin. 

4) Mistään ei ole varmuutta, ja siksi on varmuus.

Miettiä sopii, mihin kaikkeen nämä ”faktat” pätevät. ”Elegantimpi tapa elää” kuulostaa kepeältä filosofialta, mutta siinä on outoa poeettista hohtoa. Toisaalta sanalla ”eleganssi” voidaan viitata esimerkiksi tieteellisen esityksen yksinkertaisuuteen ja täsmällisyyteen. Yhtä kaikki kuvaus pätee Salmisen proosaan ja tekee siitä runoutta. Nämä neljä voisivat olla runollisia tosiasioita.

Antti Salminen: Mir. Poesia 2019.