Sisältöjen ja merkitysten muuttuessa myös tekijyys joutuu koetteille. Romanttinen käsitys tekijästä antaa tilaa jonkinlaiselle aineistojen prosessoijalle. Anna Helle antaa Tytti Heikkisen selittää:

Sanat, joita käytän runoissani, eivät […] ole luonteenomaisia minulle. Toisaalta ovatko nekään, jotka ovat valmiina hyllytavarana päässäni? Eivätkö ne ole sitä vielä vähemmän? Itse asiassa löydän googlettamisen eksyttävän mutkan kautta oman kirjailijanääneni paremmin kuin tyytymällä itseeni, jossa ohjaksia pitelevät erilaiset opitut konventiot siitä, mitä runo on, mistä se kirjoittaa, mitä ovat sen sanoja. Välillä tuntuu omituiselta mutta jotenkin sympaattiselta katsoa runojaan ja todeta: tuoko se minun ääneni, minun sanavarastoni, minun äänilajini onkin.

Runon ominaisuudet ovat tiettyyn rajaan asti mitattavissa. Runo, ainakin kirjan sivulle painettu, on jokaiselle lukijalle periaatteessa sama. Runo ei muutu, vaikka lukija muuttuu. Ja silti runo on kullekin lukijalle kussakin lukutilanteessa aina ”erilainen”, riippuen muun muassa lukijan valmiuksista. Lukemiseen vaikuttavat esimerkiksi lukijan kokemus, tietämys ja herkkyys. Ja totta kai odotukset siitä, millainen runo on ja miltä se näyttää. Jos odottaa Eino Leinoa, Pentti Saarikoskikin voi olla hämmentävä kokemus, saati sitten Tytti Heikkinen tai Harry Salmenniemi. Torjunta saattaa olla jyrkkä, vaikka toisinkin voisi olla. Entä jos uuteen, erilaiselta näyttävään ja tuntuvaan runoon, joka ei välttämättä muodostu edes luettavasta tekstistä, suhtautuisi kuin ennenkokemattomaan harvinaisuuteen? Joskus se mitä on aina etsinyt, on jotakin mitä ei ole tullut edes kuvitelleeksi.