Tekstit alkavat kommentoida itseään aivan konkreettisesti: sivun alalaitaan asemoidut nootit tekevät huomautuksia sivun ylälaidan esseefragmentteihin. Ajatusten rakenteita esitetään myös paljaan graafisesti. Aika muuttuu tilaksi ja tila ajaksi.

Kun heität kiven pimeässä, eikö se välähdä myös kuumana tähdenlennon mahdollisuutena taivaankantta vasten kuin kysymys, mitä sisäinen äänesi sattui samalla toivomaan? Ehkä ymmärtämisen okkultistinen jäsennys on tätä: mielikuvien vaeltamista myös polkuaan reunustavassa ympäristössä; asioiden kuulemista toisten asioiden sisältä.

Eräällä sivulla "normaalin" tekstin korvaa pistekirjoitus. Braillen eli pistekirjoituksen tunnistaa kirjoitukseksi, mutta harjaantumaton tarvitsee silti Wikin tarjoamaa käännösapua viestin sisällön ymmärtämiseksi. Tovin keskittyneen koodinpurkamisen jälkeen kaoottiselta näyttänyt pistejoukko järjestyy ja avaa salaisuutensa. Kuinka ollakaan tuloksena on jälleen metateksti: TÄMÄ KAUNIS SIGNAALI EI KOSKETA JUURI NYT AIVAN KUTEN KUULUISI. Sepä se. Teksti kuin teksti koskettaa ja kuuluu monella tasolla, ja toisinaan kriittinen lukeminen edellyttää runontulkintaan perinteisesti kuulumattomien keinojen soveltamista. Mutta puheena olevan tekstin erityispiirteisiin kuuluu silti, että sen signaalia ei voi koskettaa ja siksi se välittyy vain näkeville (mikä tietysti koskee kaikkea painettua tekstiä). Lukeminen tapahtuu useiden aistien avulla. Tai niin kuin tekijä jäljempänä otsikkoonsa viitaten painokkaasti kirjoittaa: ”Kaikessa hiljaisuudessa tuntuu aina vain perustellummalta ehdottaa kielelle asemaa kuudentena aistina, sillä sen avulla ymmärtää toisin kuin kehossa vuorottelevien varassa.”

Aiheen uudelleen rajaaminen samoin kuin näkökulman tai mittakaavan muuttaminen synnyttävät uutta vaikka itse asia pysyisi samana: ”Kun auguuri 3000 vuotta sitten toisintaa rakenteilla olevan temppelin pohjakaavaa sauvalla ilmaan ja tutkii josko suorakulmioon ilmestyvien lintujen lentoradoissa on suosiollisia enteitä, hän saattaa olla ensimmäinen joka näkee maiseman kuvana ja katsoo eristettyä kuin kokonaisuutta, näkee tuon eristämisen avulla jotain mikä ei näkyisi osana kokonaisuuttaan.” (Varmemmaksi vakuudeksi tekstin alle on piirretty pisteviivoin rajattu suorakaiteen muotoinen alue, ikään kuin markeeraamaan auguurin ilmaan piirtämää suorakulmiota. Alue on periaatteessa tyhjä, paitsi että lehden kääntöpuolelle — tässä tapauksessa edelliselle sivulle — painettu teksti kuultaa vaimeasti paperin läpi.)

Ajan ja paikan konkretia saa välillä hupaisia muotoja. Muistamme toki aiemman, Jyväskylän Tuomiojärven rantaan sijoitetun päiväyksen. Myöhemmin toisaalla luetellaan täsmälliset koordinaatit, jotka Googlen paikannuspalvelun avulla vievät lukijan Luoteisväylän tuntumaan, Kitimeotin alueelle pohjoisen Kanadan tietymättömiin erämaihin. Paikasta saamme ”tietää”, että kyseessä on ”saari, joka on järvessä / joka on saaressa, joka on järvessä / joka on saaressa, joka on järvessä / joka on saaressa” — "tieto", joka ei todellakaan ole lukijaparan tarkistettavissa. Vähän myöhemmin sivulla lukee yksinäinen päivämäärä 11.4.1954. Wikipedian mukaan kyseessä on 1900-luvun ”tylsin” päivä, vuorokausi jonka kuluessa ei ainakaan tietokoneen mukaan tapahtunut ”mitään” — tai ainakaan mitään mainitsemisen arvoista. Mitä näistä täsmällisistä mutta ilmeisen vähäpätöisistä tiedonmurusista pitäisi ajatella? Ennen muuta mitä ne tekevät runoteoksessa? Pakko luottaa jälleen tekijään, jonka mukaan ”runous ei ole tunnettujen piirteiden joukko vaan kaikkea mikä avartaa, kaiuttaa tai muuntaa kielen signaalia, saa sen käyttäytymään toisin vaikka mikään ei käyttäytyisi toisin. Tämän seurauksena runous ei yläkäsitteenä voi määrittää miten yksittäisen runon, teoksen tai lukemisen pitäisi toteutua.”

Tästä eteenpäin — eli reilu puolet koko teoksen laajuudesta — konkretia lisääntyy. Välillä kirjaimet ja sanat väistyvät, joko kokonaan tai näyttelemään sivuosia, antaakseen tilaa kuville tai muodostaakseen niitä itse lauseitten sijaan. Jos ei tietäisi, että ollaan runoteoksessa, olisi melkein mahdotonta sanoa, missä ollaan tai mitä tämä on. Runojen kokoelma tämä ei ole. Kuvarunojen tai konkreettisten runojen lomaan sijoitetut pienoisesseet auttavat eteenpäin: ”Lukutapojen eroihin ei liity arvottavaa jäsennystä vaan uteliaisuutta niiden piileviin ominaisuuksiin” tai ”vain ihminen kykenee havaitsemaan, jakamaan sekä merkityksellistämään kokonaisuudesta irtoavia yksityiskohtia ja virheitä”. Lukija on tekijä: ”Kuvittelun ja lukemisen väliä ajelehtii yhteyttä kurovia häiveitä, jotka selittävät myös runouteen liitettyä meditatiivisuuden tuntua eli liukumista kahden vyöhykkeen, lukemisen ja näkemisen, sisäisen ja ulkoisen, välillä.” Niinpä niin, lukeminen on maailman tarkastelua mutta myös sisäänpäin katsomista.

Tapahtuu jälleen iso muutos. Seuraavan osaston nimen muodostaa outo kirjainpari ”n g”. Kyseessä voisi olla suomen kielen äng-äänne, mutta ihan varma ei voi olla, sillä näyttäisi siltä, että kirjainmerkit on ladottu hieman erilleen toisistaan. Sitä paitsi sama kahdesta konsonantista koostuva merkkiyhdistelmä ilmaantui "kaikessa hiljaisuudessa" keskelle runoa jo runsaat kaksikymmentä sivua aiemmin ilman minkäänlaista selitystä tai ilmeistä yhteyttä ympäröivään tekstiin. Mitä merkki tarkoittaa erityisesti tässä yhteydessä ja miten sitä pitäisi kutsua? Mainitussa runossa kirjaimet oli kirjoitettu selvästi erikseen, mutta osaston otsikossa kirjasimen koko on leipätekstiä suurempi eikä kirjainten etäisyys toisistaan ole yhtä ilmeinen. Onko sittenkin kyse suomalaisesta nasaalista, ja niin muodoin hämärästä viittauksesta Henriikka Taviin, jonka runossa Minulla on ääntä nenässä? (Tuskin sentään nuorisokielen lyhenteistä ”no good” tai ”next generation”?) Käännetäänpä sivua. Seuraavalle lehdelle lihavoidulla otsikkofontilla painettu yksinäinen sana tai sanaruno selvittää asian:

kangngastus

Kyseessä siis on kuin onkin äng-äänne, mutta myös muunnelma Aram Saroyanin klassisesta yhdensananrunosta lighght. Ero on kuitenkin ilmeinen. Englanninkielisessä sanassa "light" kirjainyhdistelmä ”gh” on äänetön, sen sijaan suomeksi käännettäessä asia on ratkaistava toisin. Blombergin ja Harry Salmenniemen suomentamassa käännösvalikoimassa Happi ja muita minimalistisia runoja (2009) Saroyanin runo päätyi muotoon vvalo. Sana ”kangastus” viittaa sekin visuaaliseen aistimukseen, tai harha-aistimukseen, mutta on konkreettisempi, ja siksi kaksinkertainen ”ng” sopii siihen. Paperille painetut sanat ovat samaan aikaan käsitteellisiä viittoja tai merkkejä mutta myös fyysisiä, aistein havaittavia olentoja. Aiemman runon keskellä esiintynyt ”ng” jäänee silti mysteeriksi. Se on varmasti siinä silmiemme edessä, mutta mitä se tekee siinä?

Jotain vanhahtavaa ja perinteistä on myös saman osaston runossa nimeltä ”Jäljessä”. Runo säilyttää sanan monet merkitykset. ”Sinne, missä haukka silmukoi kehiään, (…) ilmestyvät tähdet, kohta, kuin toinen ajatus”. Ja sitten:

Mutta entä jos rantaa myötäilevillä hiekkateillä
ei olisi toisten kävelijöiden jälkiä, omat
jälkemme lakkaisivat ennakoimasta tulevia,

kulkuamme johdattavien ajatusten vaiheet
peittäisivät kaikki nämä mahdollisuudet?
Mikään ei johtaisi mihinkään mutta veisi kaikkialle.

Ei voi mitään sille, että runo tuon tuosta siellä täällä alkaa puhua itsestään ja keinoistaan.

Tunnelma vaihtuu. Runoihin ilmestyy sanoja kuten maalaiskirkko, kuoron pylväikkö, ukkosen vasama, tuulikello, aarnihauta. Mikä vuosisata tämä on? Jotta aika ja paikka eivät jäisi epäselväksi, yhdessä runossa nekin ilmoitetaan tarkasti: Tuomiojärvi, 27.9.2017. Tämä on Jyväskylää, pari vuotta sitten. On yhtä aikaa järisyttävää ja lohdullista lukea vasta ilmestyneen teoksen sivuilta:

Keskiaika saapui käärmekaulaisina joutsenina
keuhkoissaan mausteita ja uusi tapa tanssia,
nuotioita, kylän kokoisia kieltoja, kimaltelua.

Ja muutamaa riviä myöhemmin:

mutta asutusta halkova virtaus huuruaa
kiertyvän merihirviön hypnoosissa
kuin näköala, jossa mitään ei koskaan tapahtunut 

kiehuisi oman hahmottomuutensa voimasta
ja osoitat kohtia, joihin lumi tarttuu ensin
kuin maisemasta irtoaisi palasia.

Niin, missä ajassa ja paikassa nyt ollaan? Kuin näköala, kuin maisemasta? Kuka sanoo, että perinteisistä runokeinoista olisi luovuttu? (Tässä osastossa kuin-vertaus esiintyy kaikissa muissa paitsi ensimmäisessä runossa.) Ja taas se maisema, ja taas se lumi!

Joka tuntee Kristianin, tai on kuullut hänen puhuvan yksityisesti tai yleisön edessä runoudesta, tunnistaa hänen äänensä myös kirjan sivuilta. Ääni joka on yhtä aikaa hapuileva ja varma asiastaan, siis vähän niin kuin runokin on. Alun melkein minimalistiset tekstit saavat pituutta seuraavissa osastoissa. Ne ovat runollisen ajattelun jälkiä, dokumentteja. Laajat, levolliset kehittelyt saattavat kuitenkin välillä poiketa hetkeksi oudoille sivupoluille, tähän tapaan:

Välissä pitkiä minuutteja, joiden aikana maailma muuttui;
edessä pitkiä minuutteja, joiden aikana toisenlainen
on edelleen mahdollinen.


                                                Metsä
kuin yksi mänty jokaista nukkujaa kohti


ja lehvästöön kajastuvaa valon viskositeettia, huomenaamu.


Nyt sinä olet-olet, ja luut sisälläsi ovat
kuumia konsonantteja
elämänmittaisen hymnin rakenteessa


sillä eivätkö nämä yhteisten vuosisatojemme holvikaaret
suojaa myös suotta unohtunutta akustiikkaa, rakkausrunoja —


katkeamatonta todistusta miten ilmeikkäästi
ihmiset ovat rakastaneet todellisuutta
jossa ovat rakastaneet?


Kuinka maailma tiivistyy meihin, eivät sen puutteet.

Käännän sivua. Nyt siinä lukee:

Ennen lehvästöä 

vihreän vaellusta kevät 

tarttuu parhaimmin ja ilmoittautuu
palaavien siipiin. 

Suunnattomuus, käheä vesilintu, nyt

Kryptoamnesiaa käytännössä.

Pian edellä kirjoittamani jälkeen tartun Blombergin uuteen kokoelmaan Kaikessa hiljaisuudessa. Käännän esiin ensimmäisen sivun. Teos alkaa:

Maisema,
hiljaisuus; 

hiljaisuuden keskeytyminen 

katsottavaksi

Miten tämän selittäisi? Edellä kerratulla taaksepäin katsomisella oli tarkoitus. Olin selaillut ja lueskellut uutta teosta — hajamielisesti — jo useamman viikon ajan. Näiden viikkojen kuluessa minulle oli muodostunut jonkinlainen epämääräinen käsitys teoksen tunnelmasta. Tämä käsitys sai minut palaamaan Valokaariin: halusin etsiä varmistusta tunteelle, että kirjoitus ikään kuin jatkuu siitä, mihin kirjoittaja oli päätynyt neljä vuotta aikaisemmin. Mitään konkreettista muistikuvaa tai runonpätkää minulla ei ollut esittää tämän tuntemuksen tueksi. Kiinnitin huomioni Valokaarien maisemaan sattumalta ja intuitiivisesti; se, että sana oli myös uuden teoksen ensimmäinen, oli täydellinen yllätys. ”Todisteet” löytyivät ikään kuin väärässä järjestyksessä.