Tästä eteenpäin — eli reilu puolet koko teoksen laajuudesta — konkretia lisääntyy. Välillä kirjaimet ja sanat väistyvät, joko kokonaan tai näyttelemään sivuosia, antaakseen tilaa kuville tai muodostaakseen niitä itse lauseitten sijaan. Jos ei tietäisi, että ollaan runoteoksessa, olisi melkein mahdotonta sanoa, missä ollaan tai mitä tämä on. Runojen kokoelma tämä ei ole. Kuvarunojen tai konkreettisten runojen lomaan sijoitetut pienoisesseet auttavat eteenpäin: ”Lukutapojen eroihin ei liity arvottavaa jäsennystä vaan uteliaisuutta niiden piileviin ominaisuuksiin” tai ”vain ihminen kykenee havaitsemaan, jakamaan sekä merkityksellistämään kokonaisuudesta irtoavia yksityiskohtia ja virheitä”. Lukija on tekijä: ”Kuvittelun ja lukemisen väliä ajelehtii yhteyttä kurovia häiveitä, jotka selittävät myös runouteen liitettyä meditatiivisuuden tuntua eli liukumista kahden vyöhykkeen, lukemisen ja näkemisen, sisäisen ja ulkoisen, välillä.” Niinpä niin, lukeminen on maailman tarkastelua mutta myös sisäänpäin katsomista.