Pian on otsakkeena Nilviäisiä. Paljon tärkeää tulee sanotuksi, kun eläimet opettavat ihmistä:

Ne eivät kiistele turhanpäiväisistä asioista, niille riittää, että maailma on niin kuin se on; jotain mudalle perustettua ja virtaavaa. Avoimen riidan sijasta ne vetäytvät kuoreensa mietiskelemään mahdollisia maailmoita, joista yksikään ei koskaan ole muistuttanut todellisen kuvausta.

Myös Simpukka tietää: ”Helmi on ongelma, jonka simpukka on käsitellyt loppuun saakka.” Entäs sitten nerokas ja monitaitoinen Mustekala, jolla on kuitenkin yksi ”inhimillinen” puute: ”Edes syvästi filosofinen mustekala ei pystyisi koskaan kysymään, mitä meri todella on.” Hmm. Taas tuo meri. Ja ennen muuta: joskus pelkkä kysyminen on jo vastaamista.

Tämä alkaa olla sääntö. Vesa Haapalan runoelma Hämärä ei tanssi enää (2019) ehtii vanheta kolmannelle rivilleen, kun merestä kohoaa mutavyöry. Olkoon tämä meri-elementtiin liittyvä muunnelma maannoususta eli transgressiosta. Kolmannella sivulla sukelletaan simpukoita. Pian tämän jälkeen alkaa tulla kirjallisia viitteitä, joko päistikkaa nimeltä mainiten: Hölderlin näki maailmanmeren tasangon / ei yötä jossa maailma ei olisi lattia / tajuttomana hurjaa vauhtia matka käy helpommin, tai epäsuorasti pohtien:

On epäilyjä ja paradokseja jotka onnistuvat kielipeleissä
kuinka erottaa tanssija tanssijastaan
kuinka selittää tai kumota Jumalan olemassaolo
kuinka leikata kauneus kreikkalaisesta uurnasta
miten läntinen partriarkaatti ja kolonialismi
yhä aiheuttavat valtaosan maailman ongelmista
mutta lapset kysyvät sanaakaan sanomatta
mitä tahdot elämälläsi mikä merkitys sillä on
mitä kuolemasi kuuluu
entä meidän joko on meidän aikamme

Juhani Harrin assemblaaseissa eli esinekoosteissa esiintyy usein pieniä simpukankuoria. Kuorten läsnäoloa teoksissa selittää vanitas-maalauksista tuttu perinne. Simpukat ovat jotain kiven ja eläimen väliltä. Kuoret huuhtoutuvat merestä rannalle, ja syystä tai toisesta ihmiset poimivat ne mukaansa. Ehkä ne muistuttavat ihmisen kuolevaisuudesta. Ennen muuta simpukat ovat lakanneet toimimasta alkuperäisessä ympäristössään ja yhteydessään. Sama pätee Harrin teosten esineisiin yleensä: ne ovat menettäneet käytännöllisen funktionsa ja jäljellä on ainoastaan esteettinen. Esineet on siirretty yhdestä järjestelmästä toiseen. Tämä on myös runoihin päätyvien sanojen kohtalo. Sanat, joilla ei ole käyttöä muualla, jatkavat elämäänsä.

Mutta mihin simpukka tässä kokoelmassa viittaa, tai mitä se edustaa? Ja miksi juuri keskiyön simpukka? En todellakaan tiedä, enkä ole varma, onko tieto edes olennaista. Se on varma, että ”simpukalla”, niin kuin melkein jokaisella sanalla, on myös alatyylinen, seksuaalisuuteen liittyvä merkitys, mutta siitä tässä tuskin on kysymys. Sen sijaan simpukan rakenne ja muut lajityypilliset ominaisuudet herättävät kiinnostusta. Simpukoiden rakenne on periaatteessa kaksijakoinen: on kaksi toisiinsa saranan varassa liittyvää kuorenpuolikasta ja varsinainen sisus eli nilviäinen, jota kuoret suojaavat. Kun puhumme simpukasta, aina ei ole selvää, kummasta on puhe; voimme tarkoittaa jompaa kumpaa tai molempia yhtä aikaa, simpukan ”kokonaisuutta”. Kuvainnollisesti simpukka kuorineen on ikään kuin kansiensa sisään kätkeytynyt kirja tai teos, jonka muotoa ja sisältöä on vaikea erottaa toisistaan. Niin tai näin, toista ei ole ilman toista, ja näennäisessä yksinkertaisuudessaan ne muodostavat yhdessä taidokkaan ja monimutkaisen kokonaisuuden. Niin tai näin, toista ei ole ilman toista, ja näennäisessä yksinkertaisuudessaan ne muodostavat yhdessä taidokkaan ja monimutkaisen kokonaisuuden. Etenkin kun kuvioon liittää merenpohjassa asustavan simpukan elinympäristön ja sen roolin siinä, esimerkiksi vesien ja myrkkyjen suodattajana. Siis vähän niin kuin runo tai runous, jolla on yleisten ja yksityisten merkityssisältöjen aikaansaama kompleksi, loputtomasti kasautuva ja sakeutuva.

Ympäristössä tapahtuu:

Madot suojelevat maahan pudonneita kappaleita
hautaamalla ne multaan
tulevien arkeologisukupolvien löydettäviksi
keskiyön simpukka ja lehti, jota tuuli puhaltaa kukaan ei puhaltanut

vapaa ja avoin hiili on salainen ainesosa
loputon kasautuminen tai sakeutuminen,
että ilmansuunnat eivät ole energiaa vaan kuhinaa

kasan päällä puhdistettu kuu
                               ja planeetat

Olipa lukijalla apunaan kuinka hienostunut tai käytössä koeteltu työkalupakki tahansa, hän on silti omillaan, sillä jokainen runokirja on lähemmässä tarkastelussa omituinen. Jos useammassakin Tomin runossa mainitaan simpukka, pitääkö silloin ajatella myös helmeä? Mikä on ”oikea” reaktio kuhunkin sanaan tai asiaan? Eräässä runossa sanaa käytetään näin:

annetaan muurahaisen viedä lanka simpukan läpi
se on luotettavampi kuin ihminen
siirtymä järjestelmästä toiseen on vastoin tuntemiamme lakeja

Runo päättyy:

lajinsa mukaisesti
puukin vaikuttaa ympäristöönsä