Sattuma puuttuu peliin. Ystävä näyttää kahvilassa ohutta vihkosta nimeltä Jalkahikiorkgideat. Nopeasti selaten kyseessä on Torniossa 1978 painettu omakustanne, runoteos, joka sisältää myös visuaalis-konkreettisia elementtejä. Asiat alkavat teoksen nimestä (johon tosiaan sisältyy yllättävä ylimääräinen g-kirjain) ja jatkuvat nimiösivulla. Heti alkuun saamme tietää, että teoksen on ”kirjoittanut, kuvittanut&kustantanut mutta, vastoin uumoiluja, ei latonut” tekijä nimeltä Matti Niskala. Teoksen nimi ilmaistaan poikkeavasti tavuttaen: JALKAH- / IKI- / OR- / KG- / IDEAT. Otsikkoa seuraa ohjeistava täsmennys: ( tavuja & kirjaimia voi lisätä tai poistaa ). Ja vielä senkin jälkeen:

Mikäli tämä gonorukoelma,
  henkisen Ana R. Kismin viihderistiside,
    (n. joka 5500. suomalaiselle)
      jonkun SIAN mielestä
        on surkeata lyriikkaa,
          laskettakoon koko oheinen opus
            siinä tapauksessa
              ylevän ikimuistoiseksi
                proosaksi. 

Kaikista normeista piittaamaton, röyhkeän anarkistinen gonorukoelma, jota on kaikesta päättäen painettu 1000 kappaletta? Montakohan niitä on edelleen liikkeellä, tämän helsinkiläisestä Sofian antikvariaatista löytyneen kappaleen lisäksi? Niskalan runoilijanura jäi ainakin julkaisujen perusteella lyhyeksi. Seuraavana vuonna ilmestyi hiukan arveluttavasti nimetty omakustanne Welmuja walheita rakkauvesta eli HUH HAH HEI ja emännän päätä seinään. Toisinkin olisi voinut käydä. Esikoisen takasivulta löytyy Kari Aronpuron testimoniaali: ”Matti Niskala luo koneellaan mielenkiintoisia semanttisia tasoja, joista ei voi olla myönteisesti kiinnostumatta.” Ilpo Tiihonen julisti Niskalan ”tarpeelliseksi reuhaajaksi” arvioidessaan hänen molemmat kirjansa Nuoren Voiman palstoilla: ”Pliseerattu kieli on Niskalan maalitaulu. Säpinää syntyy, hurrikaani on värvätty kirjastoluokituksen ekspertiksi.”

Veli-Matti Huhta arvioi samaisessa lehdessä Kari Aronpuron uuden Pound-suomennoksen. Arvio päättyy:

Tuntuu siltä, että Pisan cantot on ch’i-lin, kiinalainen tarueläin, jolla on ”hirven ruho, härän häntä, hevosen kaviot, yksi pulska sarvi, kirjava harja ja keltainen mahanalus”. Se on kauhea katsoa ensimmäisellä kerralla ja varmaan toisellakin, mutta mieleen tuo eläin taatusti jää. Eikä sen näkijä ole milloinkaan enää ihan sama ihminen.

Yksittäisten osien, runojen tai "aineistojen" motot selittävät pelkkää barnumia. Ensin Walter Benjamin: Lainauksessa kaksi aluetta — alkuperä ja tuhoutuminen — oikeuttavat toisensa ennen kieltä. Vähän myöhemmin on Theodore S. Adornon vuoro: ainoastaan jäljissä ja pirstaleissa järki ylläpitää toivoa muuttua joskus oikeaksi ja oikeudenmukaiseksi todellisuudeksi. Ja vielä hieman eteenpäin mentäessä on asialla jälleen Benjamin:

Maantien voima on erilainen sen mukaan käveleekö sitä pitkin vai lentääkö sen yli lentokoneella. Niin myös tekstin voima vaihtelee, jos sitä lukee tai sitten jäljentää. ...vain kopioitaessa teksti komentaa sen parissa työskentelevää sielua...

Kari Aronpuron pelkkää barnumia (2014) on käytännön runousoppi. Missään kohdassa ei ole vaivatonta sanoa, onko kyseessä käännös, sepite, parafraasi, muunnelma, tulkinta vai joku näiden yhdistelmä. Et tiedä mitä olet lukemassa, ja tämä aiheuttaa lukijassa hämmennystä ja epävarmuutta. Mittakaavat, tarkastelukulmat ja kontekstit vaihtuvat, eikä muutoksista ilmoiteta. Lähdöllä ja maalilla on toisiinsa fraktaalinomainen suhde. Sitä kohtaa, jossa toinen muuttuu toiseksi, on mahdoton osoittaa.

Hellgrenin lisäksi kotimaisia luovan kuvakiellon mukaisia tekstejä ovat julkaisseet muun muassa Osmo Jokinen ja Kari Aronpuro. Jokisen runoteos Nollapiste (1964) koostuu pääosin tyhjistä sivuista ja epälukuisesta joukosta mustia "pisteitä". Teos kieltäytyy olemasta sisältöä tai luovuttamasta sitä. Aronpuron kollaasiromaani Aperitiff — avoin kaupunki (1965) sisältää sivun, jossa esiintyy pelkkä musta suorakaide. Aronpuron oma selitys mustalle sivulle on kiintoisa: sen oli tarkoitus kuvata silloisesta arkisesta kopiointikäytöstä tuttua kalkeeri- eli hiilipaperia. Kalkeerin avulla kuiteista, lomakkeista ja muista tärkeistä dokumenteista teetettiin identtinen tosite. Mikko Keskisen pohdintaa Aperitiffin mustasta suorakaiteesta kannattaa siteerata laajasti:

Teknologiana hiilipaperi edustaa ratkaisua, jossa kopio syntyy samoilla liikkeillä ja samanaikaisesti kuin alkuperäinenkin, eli kynän piirrot tai kirjoituskoneen lyönnit siirtyvät jälkinä päällimmäisen paperin lisäksi sen alla olevaan materiaaliin. Toinen, teknologisesti vaativampi ratkaisu on kopioida kokonainen valmis sivu, kuten tapahtuu erilaisissa kopiokoneissa. Aperitiffin suorakaiteen mustuudessa ovat näkyvissä molemmat teknologiat, sekä hiilipaperin kopioiva pinta että valokopioitu ja painettu kuva siitä. Mutta musta on enemmän kuin mykkänä odottava kirjoituksen välitysaine, niin kuin tyhjä sivu voi olla muutakin kuin merkkien puuttumista. Sivun koko tekstikentän suuruinen musta palkki assosioituu helposti moniin nimenomaan kirjoitukseen liittyviin merkityksiin. Mustan suorakulmion alla voi otaksua olevan sensuroitua, peitettyä tekstiä. Toisaalta, ainakin digitaalista kautta edeltäneen sanomalehden käytänteissä, musta palkki nimenomaan kieli kirjoituksen puuttumisesta; taitossa sivulle jäänyttä tyhjää kohtaa ei katsottu hyvällä, joten se täytettiin pelkällä painovärillä, ilman kielellistä sisältöä. Mutta musta alue voi syntyä myös juuri kirjoituksen ylenpalttisuudesta. Moneen kertaan käytetty hiilipaperi tai kirjoituskoneen värinauha muuttuu yhteen sulautuneiden kirjainmerkkien monokromaattiseksi tai oikeastaan akromaattiseksi massaksi, ”pelkäksi” mustaksi väriksi. Kirjoituksesta syntyy kirjoituksen materian kuva. Hiilipaperi mahdollistaa kirjoitusjälkien tuottamisen ja samanaikaisen kopioimisen faksimileksi. Hiilipinta myös kätkee sivulta itse kirjoituksen poissaolon tai peittää sen läsnäolon. Kaikki tämä sisältyy Aperitiffin mustaan suorakulmioon. Ja vielä: eikö se salli ja monista myös tulkintoja itsensä merkityksistä, kun lukijat kerta toisensa jälkeen yrittävät löytää selityksen mustalle mysteerille?

Mikko Keskinen: "Kirjoituksen näköiset kuvat eli Aperitiffin tekstifaksimilet", teoksessa Avoin Aperitiff — Kirjoituksia Kari Aronpuron kollaasiromaanista Aperitiff — avoin kaupunki. Toim. Mikko Keskinen, Juri Joensuu, Laura Piippo ja Anna Helle. Tampere University Press, 2018.

Paitsi että tuonkin valosta puhuvan sitaatin olen taiten poiminut irti yhteydestään. Rivit ovat siis peräisin Poundin cantosta numero XXXVIII, joka ei sisälly Pisan cantoihin, mutta josta Aronpuro on suomentanut otteen jälkisanoihinsa siihen jaksoon, jossa käsitellään Poundin omituisia talousteorioita. Juuri ennen laajaa runositaattia, joka siis päättyy edellä lainaamiini riveihin valosta ja joka vilisee sanoja kuten ostovoima markkina-arvot kassavirta palkat osingot pankkikulut, Aronpuro kirjoittaa: "Dantelaisesta paratiisista ja ihannevaltiosta inspiroituneen runoilijan ja kotoperäisen rasistin tie vainoharhaisiin, antisemiittisiin salaliittoteorioihin ja fasismiin sai silauksensa, kun hän tapasi itse Il Ducen Roomassa tammikuussa 1933." Runous on ei-yksinkertaista.

Ja niinhän se on, kuten etäinen ystävä runoilijayhteisössämme muistuttaa, että poetry is not words but light. Se, että hän oppi ajatuksen koiraltaan, mielestäni vain vahvistaa teorian pitävyyttä. Valo jonkinlaisena hyvyyden ja energian muotona, fyysisenä tilana tai henkisenä konditiona, on se joka tallentaa ja mahdollistaa "sisällön" loputtoman uusiokäytön ja uusiutumisen. Se on ainetta, joka ei lopu, vaan jatkaa monistumistaan dna-ketjuina tai rihmastoina. Se on se hunaja, johon pistaasinsiemenet säilötään. Kuten Pound aiemmassa cantossaan (38) Danteen ja ihan muihin asioihin viitaten kirjoittaa:

   ja valo niin kirkas, niin sokaiseva
tuli tälle paratiisin parrelle
   että se sai ihmismielen ihmetyksiin.

Päänvaivaa riittää Pisan cantoissa ja niiden runoilijassa. Suomentaja luettelee epilogissaan Poundille epiteettejä: yksi 1900-luvun suurimmista yhdysvaltalaisista runoilijoista oli perustellusti myös modernisti öykkäri kungfutselainen pythagoralainen teosofi kiihkeä fasisti rasisti pitkäpiimäinen antisemiitti okkultisti mielisairas maineikas mentori valon ja veden mystikko koko runouden kentän uupumaton uudistaja med mera. Meno on tiheää. Laulu sinkoilee milloin mistäkin seinästä, ja siinä Aronpuron huomautuksiin kertynyt tieto on suureksi avuksi. Milloin runoilija ottaa kantaa Nevskin tai Wienin kahviloiden konditoriatuotteisiin, milloin lähihistorian barbarian ilmentymiin, korkeaan runouteen, kedon kukkasiin. Runous ensyklopediana ja rakkauslyriikkana:

Oi valkorintainen sinipääsky, saakeli soikoon,
          kun kukaan muu ei halua viestiä viedä,
    sano La Caralle: amo.

Ensikosketus Ezra Poundin runoihin oli 17-vuotiaalle Kari Aronpurolle käänteentekevä tapahtuma eli "toinen syntymä". Prosessi, joka käynnistyi yli kuusikymmentä vuotta sitten, sai päätöksensä tammikuussa 2019, kun Pisan cantojen suomennos ilmestyi. Elementit nousevat esiin heti ensimmäisessä runossa:

Tuuli on osa tapahtumista
Sade on osa tapahtumista 

Suomentaja selittää: "Pound käyttää taolaisuuden peruskäsitteestä dào, tie tai polku, jossa kaikki elämä sekoittuu ja virtaa luonnon vuohon, sanaa process, joka on tässä käännetty tapahtumiseksi.
Ezra Pound: Pisan cantot. Suom. Kari Aronpuro. ntamo 2019.