Näytetään tekstit, joissa on tunniste visuaalinen runous. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste visuaalinen runous. Näytä kaikki tekstit
torstai 21. marraskuuta 2019
Teoksen visuaalisesti näyttävin on osasto, jossa puhutaan ”puistoista”. Johdannoksi siteerataan hämärältä kuulostavaa lähdettä, jonka otsikoksi kerrotaan ”Merkittävimmät puistot alueittain”. Esittely alkaa: ”Puistojen kirjo on runsas ja monipuolinen. Jokaisen kotinurkilta löytyy puisto, joka tarjoaa elämyksiä kaikenlaisiin tarpeisiin ja mielihaluihin, ajasta aikaan.” Kuulostaa siltä kuin puhe olisi runoudesta. Seuraavien kahdeksan sivun aikana luetellaan ja kuvaillaan lyhyesti kolmisenkymmentä erilaista ”puistoa”, niiden joukossa muun muassa ”Kannustava ja Aktivoiva Myötätuntopuisto”, ”Lyhyen 1900-luvun loppusijoituspuisto”, "Poliittisen Vaikuttamisen Moottoriurheilu-Puisto”, ”Päihdeperhepuisto” ja ”Pettymysten ja katteettomien odotusten puisto”. Kuulostaa ihan yhteiskunnallisesti valveutuneen kannanottorunon ivamukaelmalta. Tyylilajia korostaa se, että kunkin puiston nimi on ladottu jollakin hupsunhauskalla fontilla — ikään kuin lempeänä näpäytyksenä nykyrunoudessa suosittujen visuaalisten kokeilujen suuntaan.
keskiviikko 6. marraskuuta 2019
Isot voimat ovat jälleen liikkeellä. Kuinka ollakaan, teoksen toinen runo on nimeltään ”Ären meerellä”. Teksti, jossa ”[k]irjailijat lymysivät / lokkien kanssa kilpaa / merkitsemässä Historiaa / muistiin”, sisältää leikillisen keinon lisäksi historiallisen viittauksen sissipäällikkö Tapani Löfvingiin mutta myös monenmoista kielen ja ilmaisun konkretiaa:
Niinpä niin. Nng. Tuttuakin tutumpi äng-äänne, nyt niskalalaisittain ilmaistuna. Onko tässä esimerkki ei ainoastaan oulipolaisesta sananmuunnoksesta vaan ennakoivasta plagioinnista? Oli miten oli, Niskala ja Blomberg ovat kalastelleet samoilla apajilla kaikessa hiljaisuudessa välissään neljä vuosikymmentä.
Pisteet seurasivat toisiaan kuinMutta yllätykset eivät lopu tähän. Teoksen neljänneksi viimeinen runo on nimeltään ”Lyriikasta”. Runo alkaa:
etsivätoimiston vakoojat tai
kunniatuntoiset miliisit näin: . . .
Siniset rääkiöt puhaltelivat ohi
mielettöminä livahdustuulina ja
yääÄÄÄhh . . . ÖIKyööh . . .
myrskysi silmille merenkurkusta
Mekin oksensimme muiden mukana
Runo on kuin lyyra
Ja minähän soitan sillä
(plink bloung)
Nng
(kielen vastalause, vihainen:
se katkesi!)
Niinpä niin. Nng. Tuttuakin tutumpi äng-äänne, nyt niskalalaisittain ilmaistuna. Onko tässä esimerkki ei ainoastaan oulipolaisesta sananmuunnoksesta vaan ennakoivasta plagioinnista? Oli miten oli, Niskala ja Blomberg ovat kalastelleet samoilla apajilla kaikessa hiljaisuudessa välissään neljä vuosikymmentä.
tiistai 5. marraskuuta 2019
Sattuma puuttuu peliin. Ystävä näyttää kahvilassa ohutta vihkosta nimeltä Jalkahikiorkgideat. Nopeasti selaten kyseessä on Torniossa 1978 painettu omakustanne, runoteos, joka sisältää myös visuaalis-konkreettisia elementtejä. Asiat alkavat teoksen nimestä (johon tosiaan sisältyy yllättävä ylimääräinen g-kirjain) ja jatkuvat nimiösivulla. Heti alkuun saamme tietää, että teoksen on ”kirjoittanut, kuvittanut&kustantanut mutta, vastoin uumoiluja, ei latonut” tekijä nimeltä Matti Niskala. Teoksen nimi ilmaistaan poikkeavasti tavuttaen: JALKAH- / IKI- / OR- / KG- / IDEAT. Otsikkoa seuraa ohjeistava täsmennys: ( tavuja & kirjaimia voi lisätä tai poistaa ). Ja vielä senkin jälkeen:
Mikäli tämä gonorukoelma,Kaikista normeista piittaamaton, röyhkeän anarkistinen gonorukoelma, jota on kaikesta päättäen painettu 1000 kappaletta? Montakohan niitä on edelleen liikkeellä, tämän helsinkiläisestä Sofian antikvariaatista löytyneen kappaleen lisäksi? Niskalan runoilijanura jäi ainakin julkaisujen perusteella lyhyeksi. Seuraavana vuonna ilmestyi hiukan arveluttavasti nimetty omakustanne Welmuja walheita rakkauvesta eli HUH HAH HEI ja emännän päätä seinään. Toisinkin olisi voinut käydä. Esikoisen takasivulta löytyy Kari Aronpuron testimoniaali: ”Matti Niskala luo koneellaan mielenkiintoisia semanttisia tasoja, joista ei voi olla myönteisesti kiinnostumatta.” Ilpo Tiihonen julisti Niskalan ”tarpeelliseksi reuhaajaksi” arvioidessaan hänen molemmat kirjansa Nuoren Voiman palstoilla: ”Pliseerattu kieli on Niskalan maalitaulu. Säpinää syntyy, hurrikaani on värvätty kirjastoluokituksen ekspertiksi.”
henkisen Ana R. Kismin viihderistiside,
(n. joka 5500. suomalaiselle)
jonkun SIAN mielestä
on surkeata lyriikkaa,
laskettakoon koko oheinen opus
siinä tapauksessa
ylevän ikimuistoiseksi
proosaksi.
keskiviikko 9. lokakuuta 2019
Tästä eteenpäin — eli reilu puolet koko teoksen laajuudesta — konkretia lisääntyy. Välillä kirjaimet ja sanat väistyvät, joko kokonaan tai näyttelemään sivuosia, antaakseen tilaa kuville tai muodostaakseen niitä itse lauseitten sijaan. Jos ei tietäisi, että ollaan runoteoksessa, olisi melkein mahdotonta sanoa, missä ollaan tai mitä tämä on. Runojen kokoelma tämä ei ole. Kuvarunojen tai konkreettisten runojen lomaan sijoitetut pienoisesseet auttavat eteenpäin: ”Lukutapojen eroihin ei liity arvottavaa jäsennystä vaan uteliaisuutta niiden piileviin ominaisuuksiin” tai ”vain ihminen kykenee havaitsemaan, jakamaan sekä merkityksellistämään kokonaisuudesta irtoavia yksityiskohtia ja virheitä”. Lukija on tekijä: ”Kuvittelun ja lukemisen väliä ajelehtii yhteyttä kurovia häiveitä, jotka selittävät myös runouteen liitettyä meditatiivisuuden tuntua eli liukumista kahden vyöhykkeen, lukemisen ja näkemisen, sisäisen ja ulkoisen, välillä.” Niinpä niin, lukeminen on maailman tarkastelua mutta myös sisäänpäin katsomista.
keskiviikko 6. helmikuuta 2019
Runous on yhtä aikaa monimutkaista ja pienestä kiinni. Juha Raution kokoelman avaa visuaalis-konkreettinen runo, jonka tekstisisältöön ei kiinnittäisi minkäänlaista huomiota, jos se tulisi vastaan jossakin toisessa yhteydessä. Kuvaillaanpa. Sivulla näkyy tekstiä, josta on vaikea sanoa, onko teksti itsessään ladelmaa vai "kuva ladelmasta". Eroa on vaikea tehdä siksikin, että teksti leviää ulos palstalta aina sivun reunaan asti (se ei näin ollen pysy edes marginaalien sisällä). "Tekstin" tai "kuvan" alle sijoitetussa loppukaneetissa sanotaan, että kyseessä on "tuntemattoman tekijän" kirjoittama "juhlapuhe 1900—2000-luvulta", ja sen perään on lisätty sulkumerkkien sisään sana "Eurooppa". Itse puhe tai oikeammin sanoen puheen alku sisältää tilaisuuden kuulijoille suunnattuja mutta Raution teoksen lukijalle merkityksettömiä fraaseja ja tiedonmurusia ainakin nykylukijan kannalta turhanpäiväisistä aiheista. Kiintoisaksi "runon" tekee se, että puheen käsikirjoitus on kaikesta päättäen tulostettu ensin kahteen kertaan, minkä jälkeen monisteet on halkaistu pystysuunnassa keskeltä kahtia, muttei täsmälleen samasta kohdasta. Tämän jälkeen eri paperiliuskoista peräisin olevat puoliskot on liitetty toisiinsa siten, että paperin vasen puoli on sijoitettu oikealle ja oikea puoli vasemmalle; kaiken lisäksi tekstipuoliskojen rivitykset osuvat keskenään limittäin. Tuloksena on katkelma paperille kirjoitetusta puheesta, jonka lukeminen onnistuu vain suurin ponnistuksin, mutta jonka lukemisessa sinänsä ei ole mitään mieltä. Tuliko selväksi? Teos on tekona jännittävä. "Runo" vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta tullakseen kuvailluksi se edellyttää miltei mahdottomia ponnistuksia. Sopii kysyä, onko ponnistuksissa mitään järkeä. Toisaalta kutkuttaa ajatella ponnistelun implikaatioita. Mitä merkitsee, että jonkin niin "mitättömän" asian kuvailu on näin kertakaikkisen monimutkaista? Toisaalta miksi selittää tai kuvailla sanallisesti (tekstiä tai runoa), kun olisi voinut näyttää (kuvan)? Avausruno ei ole ainut esimerkki tekstin ja kuvan välimaastoon sijoittuvista teosmuodoista. Kokoelmassa on runoja, joissa painomuste alkaa rivi riviltä vaalentua kadotakseen lopulta kokonaan. Niin, vai onko katoaminen kuviteltua? Jos tekstiä ei ole tai se on haalennut näkymättömiin, mistä tiedämme, onko se alun alkaenkaan ollut olemassa?
Juha Rautio: Festivaali. Enostone 2018.
Juha Rautio: Festivaali. Enostone 2018.
tiistai 5. helmikuuta 2019
Solveig Daugaard, Gertrude Steinin tutkija, sanoo seuranneensa pitkään Cia Rinteen tekemisiä: I have heard her readings and sound compositions and repeatedly returned to the visual joy of reading her exclusive poetry books. Virkkeen loppuosa on merkitsevä ja kannattaa toistaa: Rinteen kirjojen lukeminen tuottaa visuaalista iloa. Näin on. Visuaalisuus Rinteen runoissa on poikkeuksellisella tavalla sekä keino että päämäärä. (Sama koskee runojen ääneen luettuja tai esitettyjä versioita.) Visuaalisuus ei ole yhtä kuin joukko typograafisia ratkaisuja, jotka palvelevat tekstiä tai edesauttavat tekstisisällön "välittymistä". Runo ei myöskään ole "kuva", jota vain katsellaan. Se on olio, jolla on kaikki nämä (tekstuaaliset, visuaaliset, auditiiviset) ominaisuudet. Runojen tekstiä on mahdollista siteerata, mutta tekstissä ei ole kaikki. Runot täytyy nähdä sillä tavoin kuin ne on kirjoihin painettu, tai kuulla runoilijan itsensä esittäminä. Uusimmassa kokoelmassa mukaan on liitettävä tuntoaisti, sillä Sentences on karheine päälipintoineen eriomaisen taktiilinen teos. Kokonaisvaltaista kokemusta lisää kannen melkein kaiken valon itseensä imevä tummansininen väri. Valon "puute" tekee kirjaesineestä melkein aineettoman.
Cia Rinne: Sentences. Förlaget Gestus 2019.
Cia Rinne: Sentences. Förlaget Gestus 2019.
Poetry and Gesture – Two recent artist’s books gesturing into ambient space: ikkööhäik – I’m ok and Sentences
torstai 17. tammikuuta 2019
Higginsin kirjassa pohditaan kuviorunouden ja visuaalisen runouden suhdetta ja esitetään sellainenkin vaihtoehto, että kuviorunous olisi visuaalisen runouden yläkategoria eikä toisinpäin. Perusteena se, että visuaalinen runous sisältää vain visuaalisia "kuvioita", kun taas kuviorunouden piiriin voidaan lukea esimerkiksi äänirunous ja muut kuuloaistiin perustuvia "kuvioita" hyödyntävät runot. Määrittelyn suohon voi upota loputtomasti. Kiintoisaa ei välttämättä ole, nukkuvatko värittömät vihreät ajatukset raivoisasti vai eivät, vaan se miltä sanat silmissämme näyttävät tai korvissamme kuulostavat ja miten me ne tulkitsemme.
keskiviikko 16. tammikuuta 2019
Oli aika, jolloin maalaustaidetta kutsuttiin äänettömäksi runoudeksi ja runoutta vastaavasti näkymättömäksi maalaustaiteeksi. Tästä ja monesta muusta asiasta muistuttaa postissa tänään tullut teos Pattern Poetry, alaotsikkonsa mukaan "opas tuntemattomaan kirjallisuuteen" (1987). Tekijä on muun muassa Fluxuksen perustaja ja monialainen runollinen kyky Dick Higgins. Kirjan nimi on heti kiinnostava. Teos siis keskittyy visuaalisen runouden yhteen alalajiin eli kuviorunouteen. Jos kirjoittamasi runo on puun tai jonkun muun tunnistettavan olion muotoinen, sitä käy nimittäminen kuviorunoksi. Sopii kysyä, onko suorakaiteen muotoa noudattava proosarunokin tulkittavissa sellaiseksi. Näitä on tehty iät ja ajat, siellä sun täällä, Higgins muistuttaa. Niin meilläkin. Yksi tekijöistä on muuan Mr. Eino Ruutsalo of Helsinki, Finland, kuten Higgins kiitoksissaan toteaa. Määrittelyn vaikeudet ovat runsaat. Otetaan esimerkiksi niin sanottu Faistoksen kiekko ajanjaksolta 1800–1625 eaa. Voimmeko kutsua kiekkoon raapustettua kuviota runoudeksi, vaikka emme osaa tulkita sen sisältämää kirjoitusta? Higginsin mielestä jotakuinkin varmasti voimme. Asialliset viestit kirjoitetaan suoraviivaisen proosan muottiin, eikä liikekirjeitä laadita spiraalinmuotoiseksi kuvioksi, Higgins päättelee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)