Runous on yhtä aikaa monimutkaista ja pienestä kiinni. Juha Raution kokoelman avaa visuaalis-konkreettinen runo, jonka tekstisisältöön ei kiinnittäisi minkäänlaista huomiota, jos se tulisi vastaan jossakin toisessa yhteydessä. Kuvaillaanpa. Sivulla näkyy tekstiä, josta on vaikea sanoa, onko teksti itsessään ladelmaa vai "kuva ladelmasta". Eroa on vaikea tehdä siksikin, että teksti leviää ulos palstalta aina sivun reunaan asti (se ei näin ollen pysy edes marginaalien sisällä). "Tekstin" tai "kuvan" alle sijoitetussa loppukaneetissa sanotaan, että kyseessä on "tuntemattoman tekijän" kirjoittama "juhlapuhe 1900—2000-luvulta", ja sen perään on lisätty sulkumerkkien sisään sana "Eurooppa". Itse puhe tai oikeammin sanoen puheen alku sisältää tilaisuuden kuulijoille suunnattuja mutta Raution teoksen lukijalle merkityksettömiä fraaseja ja tiedonmurusia ainakin nykylukijan kannalta turhanpäiväisistä aiheista. Kiintoisaksi "runon" tekee se, että puheen käsikirjoitus on kaikesta päättäen tulostettu ensin kahteen kertaan, minkä jälkeen monisteet on halkaistu pystysuunnassa keskeltä kahtia, muttei täsmälleen samasta kohdasta. Tämän jälkeen eri paperiliuskoista peräisin olevat puoliskot on liitetty toisiinsa siten, että paperin vasen puoli on sijoitettu oikealle ja oikea puoli vasemmalle; kaiken lisäksi tekstipuoliskojen rivitykset osuvat keskenään limittäin. Tuloksena on katkelma paperille kirjoitetusta puheesta, jonka lukeminen onnistuu vain suurin ponnistuksin, mutta jonka lukemisessa sinänsä ei ole mitään mieltä. Tuliko selväksi? Teos on tekona jännittävä. "Runo" vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta tullakseen kuvailluksi se edellyttää miltei mahdottomia ponnistuksia. Sopii kysyä, onko ponnistuksissa mitään järkeä. Toisaalta kutkuttaa ajatella ponnistelun implikaatioita. Mitä merkitsee, että jonkin niin "mitättömän" asian kuvailu on näin kertakaikkisen monimutkaista? Toisaalta miksi selittää tai kuvailla sanallisesti (tekstiä tai runoa), kun olisi voinut näyttää (kuvan)? Avausruno ei ole ainut esimerkki tekstin ja kuvan välimaastoon sijoittuvista teosmuodoista. Kokoelmassa on runoja, joissa painomuste alkaa rivi riviltä vaalentua kadotakseen lopulta kokonaan. Niin, vai onko katoaminen kuviteltua? Jos tekstiä ei ole tai se on haalennut näkymättömiin, mistä tiedämme, onko se alun alkaenkaan ollut olemassa?
Juha Rautio: Festivaali. Enostone 2018.