Siru Kainulaisen artikkeli ”Pinnalla vai pinnan alla?” käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti ”runojen vettä ja sen lukemista”. Yksi Kainulaisen esimerkkirunoilijoista on kuinkas muuten Pauliina Haasjoki ja erityisesti hänen kokoelmansa Aallonmurtaja (2011). Yksi artikkelissa siteeratuista runoista alkaa:


M e r i   k u u l o s t a a  isolta vanhalta haravalta.
Kerään mielessäni kokoon asiat, joita voisin muistella
tällaisena hetkenä.
Mutta ne eivät tule sillä tavalla sopuisasti,
yksi tulee ja syrjäyttää kaiken.
Jos nykyhetki äkkiä onkin vain muistelemista,
pitäisikö silloin pitää itselleen puhuttelu peilin edessä.

Syntyy mielikuva, jossa meri ei ainoastaan kuulosta vaan myös näyttää ja tuntuu isolta haravalta. Meri on moniaistinen ja rakenteeltaan monimuotoinen elementti, ei ”pelkkää” vettä, ja siksi se kiinnostaa runoilijoita ja innostaa heitä tutkimaan sitä runoudessaan. Meri, kuten runous, kokoaa ja päästää läpi.

Vedestä on moneksi, kuten juuri nyt julkaistava runous osoittaa. Vesi aiheena on tärkeä osa uutta ekokriittistä runoutta, mutta se inspiroi ajattelua ja ilmentää tunnetta ja kokemusta niin ikään muotona ja rakenteena. Ainutlaatuisen luonteensa ansiosta vettä voidaan tarkastella yhtä hyvin läsnäolon kuin poissaolon näkökulmasta. Kuten todettua, uusi teknologia mahdollistaa vedenlaisten kuvien ottamisen niin, että algoritmi ”poistaa” kuvista aihetta ympäröivän veden ja saa kuvat näyttämään siltä kuin ne olisi otettu ”ilmassa”. Samaan aikaan toisaalla kerrotaan taiteilijasta, joka kuvaa aiheensa tieten tahtoen vesielementissä. Christy Lee Rogers ottaa kuvia veden alla saadakseen henkilöasetelmansa näyttämään barokin ajan maalauksilta. Kirkkaasti valaistun öisen uima-altaan vesi käyttäytyy eri tavoin kuin ilma ja luo kuviin paitsi voimakkaan tunnelman myös ainutlaatuisen liikkeen vaikutelman. Vesi on mahtava, moneen pystyvä ja monivivahteinen elementti ja melkein ei mitään.

Jatkan esipuheen referoimista. Ihmisen ja veden suhde tarkoittaa, että ihminen — joka itsekin koostuu suureksi osaksi vedestä — ei voi irrottautua luonnon ja veden kiertokulusta muttei myöskään sanoutua irti itse luomistaan vesiteknologian käytännöistä. Ihmisen kulttuurinen minäkuva on liitossa veden kanssa. Ja koska kulttuurit ovat kytköksissä veteen aineellisesti ja symbolisesti, on kiinnitettävä huomiota siihen, miten vedestä puhutaan ja missä yhteyksissä eli miten eri diskurssit esittävät vettä. Teollisena aikakautena luonnontieteiden ja vesiteknologian hallitsema tieto vedestä on painottunut luonnonfilosofisten ja kulttuuristen merkitysten, kertomusten ja myyttien kustannuksella, ja tämä on johtanut veteen liitettyjen symbolisten ja myyttisten merkitysten kaventumiseen. Suora sitaatti:

Vesi on kuitenkin yksi maailman vanhimmista kulttuurisista symboleista, ja se kantaa vahvoja filosofisia, uskonnollisia ja eettis-esteettisiä arvoja. Vesi on tärkeässä roolissa useimmissa maailmansyntymyyteissä ja luonnonfilosofioissa. Vesi on kieliä ja kansallisia kulttuureja ylittävä symbolinkantaja ja keskeinen välittäjäaines vertauksille, metaforille, allegorisille ja muille kielikuville. Vesi liitetään mitä erilaisimpiin elämänalueisiin, konkreettiseen ja abstraktiin, tilaan, muotoon, valtaan, naisellisuuteen, jumaluuteen, mutta myös politiikkaan ja oikeuteen; se on osallisena kulteissa, rituaaleissa, uskonnoissa, taiteissa ja tieteissä.

Ihmekös tuo, että Gaston Bachelard ja hänen teoksensa Vesi ja unet nousee jälleen esille. Veden poetiikka ei koostu vain visuaalista kuvista, vaan vesi on läsnä unelmoinnissa ja kuvittelussa myös kokemuksellisena tunteena. Bachelardin mukaan vesi elementtinä ”tuo tullessaan tietyntyyppisen syntaksin, mielikuvien ketjuuntumisen ja pehmeän liikkeen, joka irrottaa uneksinnan liian suorasta objektisuhteesta”.

Puhutaan ”hydrologisesta käänteestä”. Sillä korostetaan ”veden ekopoliittista ulottuvuutta, materiaalisuutta, aika- ja paikkasidonnaisuutta sekä veden osallistumista diskursiivisiin käytäntöihin ja tiedon tuottamiseeen”. Toimittajien mukaan artikkelikokoelman kirjoittajat näkevät virtaamisen ja muuttumisen ekokulttuuria keskeisesti ohjaavana logiikkana:


Maailman ”ajatteleminen veden kautta” tarkoittaa siis sitä, että tunnistamme niin veden fyysiset ja kemialliset erityisominaisuudet kuin veden symbolisen voiman olennaiseksi osaksi ymmärrystämme, joka määrittää toimintaamme ja suhtautumistamme ympäristöömme.

Suora lainaus esipuheesta:


Viimeaikaisessa poikkitieteellisessä ja erityisesti kulttuurintutkimuksellisessa vedentutkimuksessa huomio on kiinnittynyt paitsi veden aineellisuuteen ja sen kiertokulkuun myös sen potentiaaliseen kykyyn yhdistää erilaisia asioita. Yhteiskunnan ja veden nähdään luovan toisensa prosessissa, jossa sekä vesi että yhteiskunta muuttuvat.

Joskus käsitteillä on kyky pysäyttää. Tällä kertaa sen tekee abstrakti vesi. Abstrakti vesi — tuntuu kuin olisin odottanut sanaa koko ikäni. Käsite ei selitä kaikkea, mutta se selittää riittävästi; ennen kaikkea se auttaa juuri nyt mielessä oleviin tarpeisiin. Käsite nousee esiin artikkelikokoelman Veteen kirjoitettu (toim. Markku Lehtimäki, Hanna Meretoja, Arja Rosenholm, 2018) esipuheessa, jossa todetaan, että ”abstrakti vesi on modernin luonnontieteen, insinööritaidon ja kansallisvaltioiden hallitsema tuote”, eikä se sisällä ”kokemuksellista tietoa” saati tunnista ”veden omaa historiaa ja kykyä loputtomaan muuttumiseen”. Kuten täälläkin on käynyt ilmi, vesi on aina suhteessa muihin ilmiöihin ja prosesseihin: vesi on mitä siitä teemme, ja se saa jatkuvasti erilaisia muotoja, kun se kietoutuu eri tavoin osaksi sosiaalisia prosesseja. Ei ole sellaista ihmisen ulottuvuutta, joka rakentuisi ilman ihmisen vesikokemusta, sanoo veden kulttuurihistoriaa tutkinut Hartmut Böhme.

Toisinaan usein aina runo johdattaa lukijansa tai runoilija johdattaa itsensä outoihin tai vaarallisiin tai hedelmällisiin fyysisiin tai psyykkisiin tiloihin tai tilanteisiin. Runoilijan valitsemat proseduurit ja rajoitteet ovat katalyytteja. Tarja Hallberg käsittelee aihetta Tuli&Savussa arvioidessaan Peter Mickwitzin uusia teoksia. ”Lausetason minimalismia” hyödyntävä ”hybridilajinen” teos Leksikon. Sett att lesa (2018) sisältää 538 epäsanaa sekä sanojen kirjoittamisen metodisuutta, lukemisen neurologiaa ja dysleksiaa käsittelevän esseen. Hallbergin sanoin: ”Dysleksiaa luonnehtii neurologinen erilaisuus tavassa käsitellä tietoa, ja tilaan liittyvä virheiden suurempi mahdollisuus paljastaa runoilijan mukaan kielen hallitsemattoman olemuksen.” Kuvauksen mukaan runoilijuus on yhtä aikaa tahatonta ja tahallista, perittyä tai itse valittua dysleksiaa. Lopuksi siteeraan — kontekstia sen kummemmin selittämättä — pätkän arvion loppupuolelta:

Runot ovat kuin paratiisi, jonne runoilija yrittää kehittämänsä metodin avulla palata mutta päivä päivältä kirjoittaa itseään siitä yhä kauemmaksi.

Harto Hännisen tekstin tärkein rajoite on ilmaistu jo sen nimessä. Menetelmä kokonaisuudessaan kuuluu: 


”Kirjojen aaton sarja” törmäyttää khimaira-metodilla Kantelettaren ensimmäisen runon kirjoittajan lempiteoksiin: kirjasitaattien nominit ja verbit on korvattu kyseisen runon nomineilla ja verbeillä. Adjektiivit on säilytetty mausteena. Tekstit ovat myös vokaalilipogrammeja, joissa kielletyn vokaalin sisältävä sana on korvattu synonyymisanakirjan tarjoamalla vaihtoehdolla. Runot sisältävät muokkaantuneita sitaatteja Aulikki Oksasen, Maria Jotunin, Marja-Liisa Vartion, Timo K. Mukan, Franz Kafkan ja Eila Kivikk’ahon teksteistä.

Me poimimme tähän, toiston uhallakin, tuttuja elementtejä ja luomme siitä uuden rimpsullisen:

Yö istuu päivät päästään meren edessä kädessään suru, näen siinä yksin yön, yksin vuoren, veden, päivän & meren. Yö pyörittää päivää meressä. Jää hyvästi helmeilevä meri. Minä seison lintujen niityllä & olen täysin epätiteoinen mielestäni tässä yössä, tässä päivässä, minun meressäni. Mieli, sä häilyvä yö päivässä meren, sinun tyköäs vei käsi yhdesti surun & vuoren, mieli, sä häilyvä yö. Häily päivä meret ne keräsi & yöt vei & se käsiään kiitti, ken itsekin murtunut ei; mieli, sä häilyvä yö.

Heidi Kari ilmoittaa proosarunonsa loppukaneetissa, että sen lähdetekstinä on ollut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Sen sijaan käytetystä menetelmästä ei kerrota mitään. Jo ensimmäinen sana — Plexidur — ilmaisee, ettei ainakaan ole kyse anagrammista, sillä romaanissa ei esiinny x-kirjainta. Vaikea ylipäänsä kuvitella, millä perusteella sana on päätynyt runoon, sillä kyseessä on harvinainen tuotemerkki, joka on ilmaantunut käyttöön vasta 1950-luvun puolivälissä. Muitakaan runossa esiintyviä erikoisempia sanoja romaanista ei löydy. Joukossa on paljon vanhahtavan tuntuisia yhdyssanoja tai muuten pitkiä, arvatenkin tahallisen ”tekniseltä” kuulostavia ilmaisuja, kuten aivan tähän päivään viittaava ”älykäs puuvillatrikoo”.  Katsotaanpa erikseen kolmatta eli viimeistä virkettä: 


Merkillinen kuivahiomapaperi oli myös hänen selluloosansa, palettiveitsien taiteellinen riepu, joka syövyttävyydessään oli älykkäänä puuvillatrikoona sinkauttanut tieteelliset kaakelilevyt, leimahtanut monta astemittaria ja tehdasta; mutta vetonsapa viskasi hän viimein, käyden ominaisuudettomaksi, ja höyrysi tärpättikuppinsa hahmottomat liimavedet Neilikkaöljyn kosketuksessa.

Kursivoimaani lausetta lukuun ottamatta juuri mikään tekstissä ei tuntuisi ainakaan välittömästi viittaavan Karin käyttämään lähteeseen (suora lainaus se ei kuitenkaan ole). Kiven romaanissa toki kaikenmoiset makoisat juomat höyryävät henkilöiden pöydissä, mutta en osaa paikantaa kohtaa, johon lainaus muutettavat muuntaen sopisi. Ehkä pelkkä tieto (tai väite) yhteyden olemassaolosta riittää — että klassikkojen klassikko mahdollistaa tällaisenkin.

Aluksi pari sitaattia Hermanni Härmälän runosarjasta u (konpastuminen) n:

paperihaarniskoineen, pyynel
auringon polttama tomblysuttu 

[...]

tupru, ruosteista L-unta
kuihtuneet raparperitangot

(imu)

kananliharikolla, tuhkan negaatioita
osattomien puiden seivästämättömyys

Tässä tapauksessa proseduuria ei kerrota, eikä sitä välttämättä edes ole. Jotenkin se liittyy tai on liittymättä l-kirjaimeen. Oli miten oli, luen yltä sanan twomblysuttu. (Onko se mahdollisesti sukua mangalle eli ”sutaistuille kuville”?) Joskus lukeminen on tämmöistä: myös saame tai viro kuulostaa suomea äidinkielenään puhuvan korviin ”melkein” ymmärrettävältä, mutta jää lopulta ”merkitykseltään” avautumatta. Ja silti tekstistä on mahdollista nauttia.

Tuli&Savu 3/2019 häiritsee ja hämmentää mukavasti. Päätoimittaja Juha-Pekka Kilpiön sanoin lehti tutkailee kirjainten ja numeroiden ja runouden ja matematiikan suhteita sekä laajemmin menetelmällistä kirjallisuutta. Suhteita löytyy. Kirjoitus ja laskento tiedonaloina limittyvät suomen semantiikassa useinkin, Kilpiö muistuttaa, esimerkiksi sanoissa luku ja kertoa. Miellyttävää ja haasteellista on selata lehteä, jossa aina ei tarkkaan tiedä, mitä lajityyppiä mikäkin teksti edustaa. Tämä toisaalta sopii menetelmällisyyden periaatteisiin, jossa proseduurin kuvaus on itse asiassa syntynyttä teosta tärkeämpi.

Pienoisesseessä nimeltä Esitys, palataan tuttuihin aiheisiin:

On esitetty, että elämää syntyy kaikkialla, missä se on mahdollista; jään peittämien merien syvyyksissä, rivien väleissä. Käsityksemme maailmasta on sidottu näihin aisteihin, tähän hermostoon: tähän muotoon: on esitetty, että juuri inhimillisyytemme on viimeinen raja, jolle ymmärryksemme voi kiivetä, että todellisuuden kaikki toiset kasvot jäävät meiltä lopullisesti tuntematomiksi. On esitetty, että katse toimii aina kahteen suuntaan; että ymmärrys on sitä, että jokin katsoo takaisin.

Aiemmin syksyllä Salmela luki otteita kirjastaan Turun Dynamossa. Kävi ilmi, että suorasanainen ajatusrunous sopi yllättäen erinomaisesti ääneen esitettäväksi. (Saman kaltainen oli havaintoni elokuun lopulla Runokuun tilaisuudessa, jossa kirjailijat lukivat ääneen esseetekstejään.) Muuan katkelma alkaa: ”Elettiin aikaa, jolloin peilejä ei ollut olemassa. Jouduit katselemaan itseäsi toisen kautta.” Se on innostava ajastus, ja toimii jälleen runon metaforana. Pian on tutun kuvan aika:

Meren ääneen on hyvä nukkua, sen ajatuksen alle on hyvä painua, sen aluttomuuteen, sen loputtomuuteen, sen äärettömyyteen, sillä meri on ääretön. Kuka tahansa meren ääneen nukahtava tietää sen. 

*

Sen työ on loputonta. Se ei tunne alkuja tai loppuja, Syntymät ja kuolemat ovat sille hyttysen ininää, siiveniskuja, pelkkää pinnan värähtelyä. Ajatukset syttyvät ja sammuvat, ihmiset tulevat ja menevät, mutta meri jatkaa loputonta työtään. Rantaa on vielä niin paljon hiottavana pois.

Seuraa osastollinen lauseiksi muotoiltuja ajatuksia, mieterunoutta Aki Salmelan tapaan. Muuan kohta kiinnittää huomion. 

Valtaosaltaan asiat eivät sisällä mitään.

Ajatus sisältyy jaksoon, jossa pohditaan atomien ja avaruuden rakenteiden samankaltaisuutta, niiden ”tyhjyyttä”. Runokin on paljolti taukoja, ja sivulle painettuna suurimmaksi osaksi kirjainten sisään ja ympärille leviävää valkoisuutta, ilmaa. Mutta myös kirjoituksen ja runon ”sisällöt” ovat ”mykkiä” ja vailla ”merkitystä”, ennen kuin joku tulee ja ”aktivoi” ne ”lukemisellaan” tai ”tulkinnallaan”. Tekstejä voi kopioida ja ne peilautuvat äärettömiin vaivatta, mutta ne heräävät eloon vasta lukijan tajunnassa.

Samaan asiaan, ihmisen ja eläimen samankaltaisuuksiin ja eroihin, viittaa myös teoksen Wittgensteinilta lainattu motto: ”Jos leijona osaisi puhua, me emme ymmärtäisi sitä.” Toisaalta kannattaako siitä huolestua, emmehän me tahdo ymmärtää edes toista ihmistä, kuinka sitten leijonaa. Kielen ansiot ajatuksen ja muistin välineenä ovat ilmeiset, mutta kommunikaatio on ongelmallista. Sisältö lähtee liikkeelle yhtenä ja päätyy perille toisena. Voisi kuitenkin ajatella, että onneksi. Kommunikaation rikkinäinen puhelin pitää merkitykset liikkeessä ja pakottaa koko ajan punnitsemaan ja tulkitsemaan ajatuksen ja muistin sisältöjä. Ihminen edistyy, jos ja kun kieli ei kivety. Runous treenin muotona muistuttaa tästä.

Pian on otsakkeena Nilviäisiä. Paljon tärkeää tulee sanotuksi, kun eläimet opettavat ihmistä:

Ne eivät kiistele turhanpäiväisistä asioista, niille riittää, että maailma on niin kuin se on; jotain mudalle perustettua ja virtaavaa. Avoimen riidan sijasta ne vetäytvät kuoreensa mietiskelemään mahdollisia maailmoita, joista yksikään ei koskaan ole muistuttanut todellisen kuvausta.

Myös Simpukka tietää: ”Helmi on ongelma, jonka simpukka on käsitellyt loppuun saakka.” Entäs sitten nerokas ja monitaitoinen Mustekala, jolla on kuitenkin yksi ”inhimillinen” puute: ”Edes syvästi filosofinen mustekala ei pystyisi koskaan kysymään, mitä meri todella on.” Hmm. Taas tuo meri. Ja ennen muuta: joskus pelkkä kysyminen on jo vastaamista.

Odinin korpit olivat nimeltään Muisti ja Ajatus. Aki Salmelan kokoelma Eläimen varjo (2019) alkaa  osastolla, jossa luonnehditaan ”antropomorfisia eläimiä”. Ensimmäisenä vuoron saa Korppi. Teksti alkaa:

Korppi on vienyt pesäänsä joka päivä joitain kiiltäviä esineitä. Näen ne täältä ylimmän kerroksen ikkunasta. Sanotaan, että korpit ovat hyvin älykkäitä eläimiä. Kenties se rakentaa jotain, jonkinlaista konetta.

Tekisi mieli ajatella, että kyseessä on runoilija ja hänen koneensa. Mutta rakentaako sen Muisti vai Ajatus?

Varto jatkaa:


Puhe on ollut sisältäpäin yhtä mullistava kuin ulkoisesti oli tulen haltuunotto. Miksi homo erectus päätyi sapiensiksi, alkoi puhua ja lopulta kirjoittaa? Kuka tietää, mutta aivojen toimintaan näillä hyppäyksillä on ollut vaikutusta, samoin yhteisyyden kokemiseen. Puheen syyksi on esitetty muun muassa psilocybin-sienen aiheuttamaa kiihtynyttä harhaisuutta, jossa ihminen ”näkee” maailman selvemmin ja joutuu pakonomaiseen ilmaisemisen tilaan. Äänteet väkisinkin vääntyvät eriytyviksi, ilmaiseviksi ja lopulta kyvyksi, joka voitti aiemmat örinät.

Äännekirjoitus otettiin käyttöön vasta 2700 vuotta sitten ja se teki verkottumisesta, intertekstuaalisuudesta ja kulttuurisesta koheesiosta kirkkaita luovuuden välineitä, joita ilman mitään, mitä nyt ymmärrämme, ei olisi. Me ehkä menetimme yhtä ja toista — mytopoeettisen maailman, spontaaniuden, viattomuuden — mutta me myös voitimme ennen näkemättömän ihmeen: ajasta aikaan siirtyvän muistin, jonka sisällä ja kautta on mahdollista luoda uutta, jonka ymmärtäminen käy jokaiselta, joka vaivautuu oppimaan kirjallisen perinnön.

Yhteisöllisyydestä ja yhdessä kokemisesta riittää puhetta. Juha Varto kirjoittaa teoksessaan Kauneuden taito (2001):


Sosiaalisuuttamme ei ole tarve erikseen selittää, sillä laumaeläiminä me olemme toisistamme riippuvaisia. Tässäkin on vahva luovuuden ehto: yhteisyys luo tilanteita, joissa usealla eri tasolla — kielessä, ymmärtämisessä, toiminnassa, aikeissa — aukollisuus, arvaamattomuus ja moninaisuus synnyttävät uutta, jonka ymmärtäminen ja tulkitseminen synnyttävät uuden uutta luovan generaattorin: sosiaalinen on communioita myös silloin, kun se näyttäytyy epäjatkuvana, kohtauksien kulttuurina.

Yhteisyys herättää mahdollisuuksia, jotka ovat olemassa vain yhdessä. Pelkät pidot, yhdessä juhliminen innoittaa, mutta päämäärätietoisemmat yritykset — uskonnot, tiede, taide, politiikka — siirtävät luovuuden institutionaaliselle tasolle. Tällöin ei voi enää selittää uuden synnyttämistä ihmisen ja maailman suhteen antamien ehtojen kautta. Ihminen on siirtänyt ehdot kokonaan omaan tasoonsa, mesosfääriin.

Mesosfäärin säännöt ovat erilaiset kuin muissa ehdoissa. Viestien vieminen ja säilyminen, kontekstien varmistaminen ja yhteisyyden ylläpitäminen vaativat myös välineitä. Ainakin kaksi epäjatkuvuuden ihmettä on ollut todistamassa näitä pyrkimyksiä: ensin puhutun kielen syntyminen kauan sitten ja paljon myöhemmin äännekirjoituksen käyttöönottaminen.

Hämärästä ja tilasta puheen ollen, Maggie Nelson muistuttaa Sinelmissä Herakleitoksen tunnetun maksiimin eri versioista. Tässä yksi: Niiden ohitse jotka astuvat samaan virtaan juoksevat uudet ja uudet vedet alati. Ja hetkeä myöhemmin:


Sillä fakta on, että muistia tutkivat neurotieteiulijät eivät vieläkään tiedä, otammeko aina jotain muistaessamme käyttöön pysyvän ”muistiosasen” — jota usein nimitetään muistijäljeksi tai engrammiksi — vai luommeko joka kerta muistaessamme uuden ”jäljen” ajatuksen säilytyspaikaksi. Ja koska kukaan ei ole vielä hahmottanut näiden jälkien materiaalisuutta eikä paikallistanut niitä aivoissa, niitä ajatellaan edelleen enimmäkseen metaforien kautta: ne voivat olla ”raapustuksia”, ”hologrammeja”, ”painaumia”; ne voivat sijaita ”kierteissä”, ”huoneissa” tai ”säilytysyksiköissä”. Kun itse kuvittelen omaa muistamisen tapahtumaani, näen Fantasia-elokuvan Mikki Hiiren harhailemassa maitomaisessa tummansinisessä galaksissa, jossa tuikkivat animaatiotähdet.

Entä mitä muuta videoruuduilla näkyy? Mitä merkitsee, jos mitään, että jotkut siemailevat välillä brandya ja lopuksi poksautetaan auki muutama pullo samppanjaa? Tai se, että kaksi miehistä polttaa välillä paksua havannalaista sikaria? Miksi Ragnar loikoilee soittaessaan kylvyssä? Kuka on tuo nainen joka makaa selin vuoteessa, jonka laidalla yksi muusikoista istuu? Vaikuttaako katsojan kokemuksiin tieto, että yksi muusikoista lukeutuu islantilaisyhtye Sigur Rósin perustajäseniin? Mitä merkitystä on videon kuvauspaikalla, New Yorkin osavaltiossa Hudsonjoen varrella sijaitsevalla historiallisella kartanolla, joka nykyisin on omistettu taiteilijoiden käyttöön? Keitä ovat nämä rich white people, kuten kumppanini jälkeenpäin pisteliäästi heidät määrittelee, ja mitä he tällä teoksella tavoittelevat? Onko teos tietoinen siitä ilmeisestä ristiriidasta, joka esityksestä pursuaa, että oletusarvoisesti köyhät taiteilijat saavat hetken leikkiä yläluokkaisissa puitteissa? Pitääkö meidän kadehtia vai sääliä heitä? Ovatko tekijät perillä teoksessa ja sen katsojakunnan piirissä vallitsevan näennäisen tai ainakin väliaikaisen yhteisöllisyyden ja ilmeisen tai ainakin mahdollisen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ristiriidasta? Mitä merkitsevät taiteilijakunnan ja museoyleisön väliset tai sisäiset luokkaerot? Onko vain hyvin rahoitetulla taiteilijalla tai taiteilijaryhmillä varaa tällaisiin megaproduktioihin? Onko kyseessä isolla rahalla tuotettu maailman museoita kiertävä spektaakkeli, joka vain leikkii taideyleisön tunteilla? Ennen kaikkea juuri minun tunteillani? Entä voivatko minun tunteeni erehtyä? Kysymykset ja epäilyt aktualisoituvat pian musiikin tauottua, kun yksi muusikoista vilkaisee ohimennen kameraan ja virnistää katsojalle ikään kuin musiikkiesityksen synnyttämän hetkellisen ”toveruuden” merkiksi. Neljännen seinän ylittänyt ele saattoi olla spontaani ja viaton, mutta mistä voimme olla varmoja? Mollivoittoinen musiikki rauhoittaa, erityisesti pitkään kuunneltuna, mutta herättää myös epäluuloja. Päällimmäisenä hämmenyksen aiheena tämä: onko väärin, jos minusta tuntuu, että tunteisiini on vaikutettu pelkästä vaikuttamisen halusta ilman varsinaista viestiä tai sisältöä? Niin kuin aluksi pikku runoksi kirjoitetussa laulussa veisataan:

There are stars exploding
And there’s nothing you can do

Mutta onko kaikki vain harhaa tai kulissia? Onko kyseessä julkinen esitys vai yksityiset pidot? Miksi jonkun tuntemattoman sanoiksi pukema ero ja siihen liittyvät tunteet saavat omat tunteemme liikkeelle? Vai onko sittenkin kyse ”vain” kauniista, tarttuvasta melodiasta, jossa sanojen suoranaisella sisällöllä ei ole merkitystä? Käy niin kuin iskelmien kohdalla usein käy: kuulija samastuu jos ei suoraan laulun sanoihin niin ainakin sävelmän tunnetilaan. Kuulijasta tuntuu, että laulu kertoo juuri hänestä, hänen tunnekuohuistaan, hänen kaipauksestaan ja erostaan. Loputtomasti toistuva coda on arvoituksellinen ja mahtipontinen:


Once again I fall into
My feminine ways

There are stars exploding
And there’s nothing you can do

Ensinnäkin, mitä sanat tarkoittavat tai miten säeparit liittyvät toisiinsa? Videot eivät kuvita runoa. Mikään ei suoranaisesti viittaa tähtiin tai niiden räjähtämiseen. Mikään ei ainakaan suoraan viittaa ”naisellisiin käyttäytymismalleihin”. Runon kirjoittaja on nainen, mutta onko sillä merkitystä, että vain yksi esiintyjistä on nainen? Tai onko sillä merkitystä, että loppupuolella teosta tämä haitaria soittava nainen ryhtyy laulamaan korostetun lapsenomaisella, melkein vastenmielisellä äänellä? Miksi pihalla, kesken esityksen, laukaistaan kaksi kertaa Yhdysvaltain sisällissodan aikuisella kanuunalla? Stars exploding?

Kyseessä on Ragnar Kjartanssonin ja Davíð Þór Jónssonin säveltämä laulu runoilija Ásdís Sif Gunnarsdóttirin sanoihin. Esittelytekstin mukaan videolla englanniksi laulettu runo kertoo erosta, mutta sanojen sisältö on tässä tapauksessa toissijaista. Pääosassa on haikea, kaunis melodia, jonka tunteikkaasti purkautuva sointukulku ehditään käydä läpi kymmeniä kertoja. Biisi toistuu joka kerta hiukan erilaisena. Välillä kaikki laulavat kuorona yhdessä, välillä joku vetää sen lävitse soolona omaa tulkintaansa painottaen. Toisin paikoin laulu vaikenee, ja muusikot improvisoivat hetken omiaan. Vaikka laulun sanoista on osin vaikea saada selvää, katsoja huomaa pian tapailevansa sen säkeitä ja laulavansa tai ainakin hyräilevänsä esityksen mukana. Tämäkin lisää katsojien tunnetta yhteenkuuluvuudesta. Tarttuvalla melodialla on sellainen vaikutus. Ja kuten tutkijat ovat huomanneet, mollivoittoinen musiikki rauhoittaa, erityisesti pitkään kuunneltuna.

The Visitors ”kestää” 64 minuuttia, ja siinä on selkeä ”tarina”, mutta katsojan kokemus tapahtumien kulusta riippuu ainakin jonkin verran siitä, missä kohtaa jatkuvana, runsaan tunnin mittaisena luuppina pyörivää teosta katsoja saapuu saliin (tai poistuu siitä). Kun tarina alkaa, salin seinustoille ja sen poikki sijoitetuilta screeneiltä näkyy joukko parisataa vuotta vanhan historiallisen kartanon autioita sisätiloja, yhteensä kahdeksan eri huonetta. Muutaman minuutin kuluttua huoneisiin tulee eloa, kun esitykseen osallistuvat taiteilija-muusikot ilmaantuvat paikalle, yksi kuhunkin huoneeseen. Muusikot tarttuvat instrumentteihinsa tai asettuvat niiden ääreen, ja laittavat kuulokkeet korvilleen. Orkesterin jäsenet eivät siis näe toisiaan, mutta he kuulevat musisoinnin äänet monitoreina toimivien kuulokkeiden kautta. Hetken valmistautumisen jälkeen soitto alkaa, ensin varovaisesti sointuja ja melodiaa tapaillen, sitten varmemmin ja voimakkaammin. (Yhdeksäs näyttö esittää kartanoa ulkopuolelta: rakennuksen yhtä sivua reunustaa avoin kuisti, jolla istuskelee kymmenkunta ihmistä, joista yksi soittaa kitaraa kuulokkeet korvilla, eli hän tavallaan ”välittää” sisätilojen tapahtumat ulkona istuville osallistumatta suoranaisesti varsinaisen esityksen tekemiseen). Ennen pitkää on laulun vuoro.

Mollivoittoinen musiikki rauhoittaa, erityisesti pitkään kuunneltuna. Ragnar Kjartanssonin teos The Visitors ei ole varsinaisesti runoutta, mutta siihen sisältyy runoutta laulun muodossa ja ennen muuta sillä on kosketuskohtia tuttuihin teemoihin. Monikanavainen video synnyttää Kiasman ylimmän kerroksen suureen, hämärään saliin tilan, jossa katsoja todella tuntee liikkuvansa osana taideteosta. ”Teos” tai sen ”esitys” kestää tunnin, ja kulloisellakin hetkellä saliin tai teoksen ”sisään” kokoontuneet katsojat muodostavat spontaanin pienyhteisön, jonka jäsenet eivät välttämättä tunne toisiaan, mutta jakavat hetkellisesti saman tilan ja arvatenkin samoja tai ainakin samankaltaisia tunteita. Yksi tunteista on hämmennys. Mitä minä näen tai mitä minulle näytetään? Onko se, mitä minä näen tai kuvittelen näkeväni, sama minkä muutkin läsnäolijat kokevat — ja ennen kaikkea, mitä yhteistä tai eroa on esittäjien ja katsojien kokemuksella ja ymmärryksellä? Keneen sana visitors lopulta viittaa, meihin jotka olemme vierailulla museossa, vai teoksessa esiintyviin taiteilijoihin, jotka kaikesta päätellen ovat vieraina vanhassa kartanossa, jossa teos on kuvattu? Onko näillä eroilla väliä?

Avaan Veli-Matti Huhdan elokuvaesseistä koostuvan teoksen Rahat ja henki (2019). Esiin kääntyy sattumoisin Matti Kassilan klassikkoelokuvaa Elokuu (1956) käsittelevä teksti. Käy ilmi, että Huhta katselee elokuvaa — jonka tarina sijoittuu järvi-Suomeen, kanavan varrelle — Gaston Bachelardin avustuksella, erityisesti teoksen Vesi ja unet kautta. Huhta kirjoittaa:


Bachelard kysyy miten, minkälaisilla mekanismeilla, vesi tuottaa ihmisen mieleen kuvia, jotka sitten siirtyvät taiteeseen. Vesi on ”olennainen kohtalo, joka alinomaa muutaa hänen [ihmisen] olemassaolonsa substanssia; Bachelardin metapoetiikassa vedestä ”tulee kuvien tukikohta”.


”Ihmisellä on syvällä itsessään sama virtaamisen kohtalo kuin vedellä”, Huhta jatkaa filosofin siteeraamista. Hetken päästä kirjoittajan mieleen tulee säe Pentti Saarikoskelta:
 On kuin järvi ajattelisi.

Samassa lehdessä käsitellään utopioita. Tähtäin asetetaan sadan vuoden päähän. Oman tulevaisuudenvisionsa hahmottelee kirjailija Mia Myllymäki:


2120-luvulla olemme ottaneet opiksemme ihmisestä, joka eli sata vuotta aiemmin: tuolloin olimme vaipumassa epätoivoon erilaisten taakkojen alla arjen todellisessa ja keinotekoisessa kiireessä. Nyt käytämme aktiivisesti hyväksemme tietoa elämämme ainutkertaisuudesta. Välitämme ja huolehdimme itsestämme ja muista, teemme asioita yhdessä ja arvostamme yhdessäoloa. Pyrimme elämään tasapainossa yhteiskunnan, toisten ihmisten ja luonnon kanssa. Yksinäisyyteen vetäytyessämme emme tee sitä päästäksemme pakoon muilta ja hektiseltä arjelta vaan nautiskellaksemme sisäisestä rauhasta. "Hyvinvointi" ulottuu sanatasolla kauas itsemme ulkopuolelle: se kohdistuu ajatuksissamme ja teoissamme myös maapalloomme, elinympäristöömme, jopa avaruuteen. 

Olemme omaksuneet ajatuksen tuottaa ja kuluttaa riittävästi eli tarpeeksi eli juuri oikea määrä eikä yhtään enempää. Säätelemme tuotantoa ja hyödykkeiden kuluttamista resurssien kantokyvyn ja palautumisen mukaan. Arvostamme sitä, että saamme tarpeemme täytetyiksi. Koska meillä kaikilla on yhtä paljon ja tarpeeksi ruokaa, suojaa, hoivaa ja turvaa, kenenkään ei tarvitse kerätä itselleen omaisuutta tai murehtia köyhyyttä. Koulutus ja kulttuuri ovat tasapuolisesti kaikkien saatavilla olevia perusasioita. Rahasta vaihdon välineenä on luovuttu. Tarpeelliset ja välttämättömät työt jaetaan: kaikki tekevät vähän, kukaan ei uuvu taakkansa alle. Kaikilla yhteiskunnan tasoilla on hyväksytty tosiasia, että olemme saavuttaneet historian hämärissä aloitetun pyrkimyksen tehdä maailmasta paikka, jossa ihminen voisi työnteon sijaan käyttää aikansa johonkin mielekkäämpään.

Marika Oreniuksen videoteos Black & White (Forum Box) on selkeästi pohdittu pienoisessee taiteilijan työstä. Orenius päätyy johtopäätökseen, että taiteilija on yhteiskunnallinen toimija ja aktivisti. Moni muu on tullut samaan tulokseen, eikä vähiten kärjistyneen poliittisen tilanteen ja globaalin ilmastonmuutoksen johdosta. Kaikki taide on poliittista, ajattelee monitaiteilija Teemu Mäki (Voima 9/2019). ”Olen marxilainen, mutta en pelkästään marxilainen”, Mäki sanoo. ”Pelkkä marxilaisuus ei riitä, sillä se keskittyy tavoittelemaan vain oikeudenmukaisuutta ja aineellista tasa-arvoa. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta ne eivät yksinään riitä vastauksiksi kaikkein vakavimpiin kysymyksiin: mitä on hyvä elämä ja miten olla onnellinen?” Mäen mukaan taiteen abstraktius on usein näennäistä: taide käsittelee ihmistä ja yhteiskuntaa silloinkin kun se ei suoranaisesti esitä mitään. Sama koskee runoutta. Runous ei ole pelkästään kauniisti muotoiltuja ajatuksia syvällisistä aiheista. Runous tarjoaa vaihtoehtoisia ajatusmalleja, mutta tekee sen yhtä hyvin muotonsa ja rakenteensa avulla kuin suorasanaisen aatteellisen julistuksen keinoin.

Käsillä olevassa teoksessa heti nimiösivun jälkeen, ennen copyright-sivua, esiin kääntyy aukeama, johon painetussa nelivärivalokuvassa alaston nainen seisoo selin kesäisessä, arvatenkin suomalaisessa metsämaisemassa. Onko tämä provokaatio tai testi, jolla koetellaan suomalaisen runoyhteisön suhtautumista ja hyväksyntää? Kuuluuko kuva teokseen vai onko se "parateksti"? Tästä se lähtee. Tekstiä on 85-sivuisessa teoksessa runsaasti, enemmän kuin puolessa tusinassa normaalissa runokokoelmassa yhteensä. Nopeasti selaamalla selviää, että tekstin sekaan on taitettu kaksi aukeaman kokoista kuvakollaasia ja useita pienempiä kuvia. Sivu on korkea, ja palstat ja rivit leveitä. Tekstin asemointi sivulla ja aukeamalla antaa teoksesta runsaan ja vaihtelevan mielikuvan. Ja tämä kaikki ennen kuin olen ilmaissut lukeneeni sanaakaan itse teoksesta.

Poesian uusiin julkaisuihin lukeutuu teos nimeltä Ei ole turhaa (2019), jonka tekijäksi on merkitty pelkkä etunimi Riitta. Teoksen takakannessa lisätietoja teoksesta tai sen tekijästä ei anneta. Kolofonin perusteella teoksen copyright on merkitty henkilölle nimeltä Riitta Cankoçak. Wiki tietää lisää. Cankoçak on julkaissut muun muassa pari romaania, muutaman runokokoelman ja kääntänyt Kalevalan turkin kielelle. Tekijä asui pitkään Turkissa, mutta maan sisäisestä tilanteesta johtuen on muuttanut sittemmin Jyväskylään. Wikin mukaan Cankoçakin runovideo joutui Turkissa sensuurin kohteeksi 2014. Videon taustalla kuuluvaa turkinkielistä tekstiä en ymmärrä, mutta itse videolla lyhyeen kesämekkoon pukeutunut nainen kävelee paljasjaloin Istanbulin kaduilla ja paljastaa pitkät vaaleat hiuksensa riisumalla kasvot ja hiukset peittävän huivinsa. Videon katsojan lisäksi juuri kukaan ei näyttäisi kiinnittävän naiseen mitään mainittavaa huomiota. Koska en ymmärrä turkkia, en osaa sanoa, liittyvätkö sensuuritoimenpiteet tekstiin, kuvaan vai molempiin. Itse huomaan ahdistuvani, koska jo pelkkä videon kuvailu edellyttää moitittavaa profilointia: päädyn tekemään erilaisia ihmisen sukupuoleen ja ulkonäköön, mutta myös yleisemmin kulttuuriin ja uskontoon liittyviä oletuksia.

Teoksen kuin teoksen kohtaaminen on kaikkea muuta kuin yksioikoista. Mekanismi tuntuu helpolta: sen kun ottaa kirjan käteensä ja lueskelee menemään sivun kerrallaan ja kannesta kanteen. Harva teos soveltuu tähän. Teksti edellyttää vähintään taaksepäin palaamista ja uudelleen lukemista. Myös edestakainen selailu ajan kanssa toimii hyvin. Yhtä kaikkiin teoksiin pätevää lukemisen mallia ei ole. Jos teoksessa on vaikkapa visuaalis-konkreettisia elementtejä, lineaarinen lukutapa tuntuu tehottomalta ja väärältä. (Tämä tosin pätee usein myös täysin tekstipohjaisiin teoksiin.) Teoksen kohtaamiseen vaikuttaa moni muukin asia. Jos kyseessä on uusi tekijä, paratekstit ja googlettaminen tuovat helpotusta. Toisinaan avun hakeminen on tehty tarkoituksella ”hankalaksi”. Tästä esimerkkinä vaikkapa Poesia-vihkona julkaistu Kölö, jossa sama nimi merkitsi sekä teosta että tekijää. Kölön tapauksessa myös paratekstit kuuluivat tavallaan itse teokseen, eivätkä ne siinä mielessä muistuttaneet tavanomaisia esittelytekstejä.