Entä mitä muuta videoruuduilla näkyy? Mitä merkitsee, jos mitään, että jotkut siemailevat välillä brandya ja lopuksi poksautetaan auki muutama pullo samppanjaa? Tai se, että kaksi miehistä polttaa välillä paksua havannalaista sikaria? Miksi Ragnar loikoilee soittaessaan kylvyssä? Kuka on tuo nainen joka makaa selin vuoteessa, jonka laidalla yksi muusikoista istuu? Vaikuttaako katsojan kokemuksiin tieto, että yksi muusikoista lukeutuu islantilaisyhtye Sigur Rósin perustajäseniin? Mitä merkitystä on videon kuvauspaikalla, New Yorkin osavaltiossa Hudsonjoen varrella sijaitsevalla historiallisella kartanolla, joka nykyisin on omistettu taiteilijoiden käyttöön? Keitä ovat nämä rich white people, kuten kumppanini jälkeenpäin pisteliäästi heidät määrittelee, ja mitä he tällä teoksella tavoittelevat? Onko teos tietoinen siitä ilmeisestä ristiriidasta, joka esityksestä pursuaa, että oletusarvoisesti köyhät taiteilijat saavat hetken leikkiä yläluokkaisissa puitteissa? Pitääkö meidän kadehtia vai sääliä heitä? Ovatko tekijät perillä teoksessa ja sen katsojakunnan piirissä vallitsevan näennäisen tai ainakin väliaikaisen yhteisöllisyyden ja ilmeisen tai ainakin mahdollisen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ristiriidasta? Mitä merkitsevät taiteilijakunnan ja museoyleisön väliset tai sisäiset luokkaerot? Onko vain hyvin rahoitetulla taiteilijalla tai taiteilijaryhmillä varaa tällaisiin megaproduktioihin? Onko kyseessä isolla rahalla tuotettu maailman museoita kiertävä spektaakkeli, joka vain leikkii taideyleisön tunteilla? Ennen kaikkea juuri minun tunteillani? Entä voivatko minun tunteeni erehtyä? Kysymykset ja epäilyt aktualisoituvat pian musiikin tauottua, kun yksi muusikoista vilkaisee ohimennen kameraan ja virnistää katsojalle ikään kuin musiikkiesityksen synnyttämän hetkellisen ”toveruuden” merkiksi. Neljännen seinän ylittänyt ele saattoi olla spontaani ja viaton, mutta mistä voimme olla varmoja? Mollivoittoinen musiikki rauhoittaa, erityisesti pitkään kuunneltuna, mutta herättää myös epäluuloja. Päällimmäisenä hämmenyksen aiheena tämä: onko väärin, jos minusta tuntuu, että tunteisiini on vaikutettu pelkästä vaikuttamisen halusta ilman varsinaista viestiä tai sisältöä? Niin kuin aluksi pikku runoksi kirjoitetussa laulussa veisataan:

There are stars exploding
And there’s nothing you can do