Kertomus kytköksistä, joilla "kaikki tämä elonkirjo" voisi olla selitettävissä, selvästi kiinnostaa Tennilää. Seuraa katkelma, joka valaisee Tennilän käsitystä kielestä ja varmaan siitäkin, miksi hän on päätynyt toimimaan runoilijana:

Mutta samaan aikaan koko asetelma tuntuu hajoavan perustattomuuteensa, koska tiedämme niin vähän. Tai oikeammin: koko tiedon käsite on vaarassa, koska yksikään määritelmä tiedolle ei tunnu vastaavan kaikkia kuviteltavissa olevia tapauksia. Mutta perustava tunne moninaisuudesta ei hälvennyt, sillä samalla tavalla noiden tieteen reunamilla ja keskiössä sijaitsevien tutkimushaarojen kohdalla aloin kiinnostua eniten merkitysten kutoutumisen prosessista: siitä miten ne itse ovat oikein muotoutuneet ja millaisin keinoin ne uomaavat kertomustaan. Sanalla sanoen aloin kiinnostua ilmiönä kielestä, jonka piti olla vain työkalu.

Puhuessaan kielestä Tennilä tulee puhuneeksi niin ikään runoudesta:

Kuinka ollakaan, samantapainen muodollinen diversiteetti kuin tuossa metsikössä, vallitsee ilmiselvästi myös kielessä. Eri kielet tuottavat sangen erilaista ajattelua. Niiden havaintoherkkyys suuntautuu eri tavoin, ja ne saavat aikaan erilaista metafysiikkaa: erilaisia jäsennyksiä todellisuuden rakenteesta. Kaiken lisäksi saman kielen piirissä esiintyy radikaalisti erilaisia merkityksen sukeutumisen prosesseja.

Käsiin joutuu uusin Voima. Siinä pysäyttää Olli-Pekka Tennilän aukeaman mittainen artikkeli otsikolla "Toiveikkaiden hirwiöiden paikallisuudesta". Vielä runoilijoiden tekstejä julkaistaan muuallakin kuin kirjallisuuslehdissä. Jutun lähtökohta on briljantti. "Työskentelyni taustalla on aina ollut peruskokemus, josta en pääse irti", Tennilä aloittaa. "Havahdun metsikössä (tai kielellisten ilmiöiden parissa) havaintoon siitä, miten eri tavoin oliot ovat olemassa. Tai paremmin: Miten erilaista on!" Tennilä tekee havaintoja metsässä kuhisevasta elämästä ja ajatuu pohtimaan yhteisesti jakamaamme elonkehää ja siinä esiintyvää monimuotoisuutta. Vaikuttaisi siltä, ettei juuri mikään ole sitä, miltä näyttää. Tennilän mukaan "mitään monimuotoisuutta ei ole olemassakaan, eikä voi olla, vaan jokseenkin päinvastoin: oman perimätaloutensa varassa tolkuttoman erilaisiksi äityneet oliot siinä kohtaavat toisensa, kuin kohtalon oikusta." Runoilija ei valitettavasti laajemmin selitä, miten ja miksi hän on päätynyt samaan havaintoon myös "kielellisten ilmiöiden parissa". Toisaalta kieltä ja runoutta tarkkaillessa päätyy usein ihmettelemään, mikä on se yhteinen "elonkehä" tai mekanismi, jonka avulla meidän on ylipäänsä mahdollista ymmärtää toisiamme kielen tasolla. Harva asia tosiaan on välittömän ilmiasunsa perusteella selitettävissä. Kehityksen ja merkitysten prosessit, silmukat ja ketjut saattavat olla käsittämättömän pitkiä ja monimutkaisia. Tennilä ottaa esimerkiksi linnut:

Evoluutiomekaniikan mukaan mikään ei ole valmista, vaan piirteille, elimille ja perimän mutaatioille on ominaista pikemminkin langeta toteuttamaan erilaisia mahdollistuvia funktioita muuttuvissa olosuhteissa. Esimerkiksi nykyisten lintujen sulkien aiempi käyttötarkoitus liittyi lämmönsäätelyyn, mutta jonkin hitaan tai ehkäpä nykäyksittäin edenneen prosessin kautta, niistä kehittyi osittainen keino nousta ilmaan. Ajatus on häkellyttävä. Ja onko se edes ajatus?