Jatkan esipuheen referoimista. Ihmisen ja veden suhde tarkoittaa, että ihminen — joka itsekin koostuu suureksi osaksi vedestä — ei voi irrottautua luonnon ja veden kiertokulusta muttei myöskään sanoutua irti itse luomistaan vesiteknologian käytännöistä. Ihmisen kulttuurinen minäkuva on liitossa veden kanssa. Ja koska kulttuurit ovat kytköksissä veteen aineellisesti ja symbolisesti, on kiinnitettävä huomiota siihen, miten vedestä puhutaan ja missä yhteyksissä eli miten eri diskurssit esittävät vettä. Teollisena aikakautena luonnontieteiden ja vesiteknologian hallitsema tieto vedestä on painottunut luonnonfilosofisten ja kulttuuristen merkitysten, kertomusten ja myyttien kustannuksella, ja tämä on johtanut veteen liitettyjen symbolisten ja myyttisten merkitysten kaventumiseen. Suora sitaatti:

Vesi on kuitenkin yksi maailman vanhimmista kulttuurisista symboleista, ja se kantaa vahvoja filosofisia, uskonnollisia ja eettis-esteettisiä arvoja. Vesi on tärkeässä roolissa useimmissa maailmansyntymyyteissä ja luonnonfilosofioissa. Vesi on kieliä ja kansallisia kulttuureja ylittävä symbolinkantaja ja keskeinen välittäjäaines vertauksille, metaforille, allegorisille ja muille kielikuville. Vesi liitetään mitä erilaisimpiin elämänalueisiin, konkreettiseen ja abstraktiin, tilaan, muotoon, valtaan, naisellisuuteen, jumaluuteen, mutta myös politiikkaan ja oikeuteen; se on osallisena kulteissa, rituaaleissa, uskonnoissa, taiteissa ja tieteissä.

Ihmekös tuo, että Gaston Bachelard ja hänen teoksensa Vesi ja unet nousee jälleen esille. Veden poetiikka ei koostu vain visuaalista kuvista, vaan vesi on läsnä unelmoinnissa ja kuvittelussa myös kokemuksellisena tunteena. Bachelardin mukaan vesi elementtinä ”tuo tullessaan tietyntyyppisen syntaksin, mielikuvien ketjuuntumisen ja pehmeän liikkeen, joka irrottaa uneksinnan liian suorasta objektisuhteesta”.

Puhutaan ”hydrologisesta käänteestä”. Sillä korostetaan ”veden ekopoliittista ulottuvuutta, materiaalisuutta, aika- ja paikkasidonnaisuutta sekä veden osallistumista diskursiivisiin käytäntöihin ja tiedon tuottamiseeen”. Toimittajien mukaan artikkelikokoelman kirjoittajat näkevät virtaamisen ja muuttumisen ekokulttuuria keskeisesti ohjaavana logiikkana:


Maailman ”ajatteleminen veden kautta” tarkoittaa siis sitä, että tunnistamme niin veden fyysiset ja kemialliset erityisominaisuudet kuin veden symbolisen voiman olennaiseksi osaksi ymmärrystämme, joka määrittää toimintaamme ja suhtautumistamme ympäristöömme.

Suora lainaus esipuheesta:


Viimeaikaisessa poikkitieteellisessä ja erityisesti kulttuurintutkimuksellisessa vedentutkimuksessa huomio on kiinnittynyt paitsi veden aineellisuuteen ja sen kiertokulkuun myös sen potentiaaliseen kykyyn yhdistää erilaisia asioita. Yhteiskunnan ja veden nähdään luovan toisensa prosessissa, jossa sekä vesi että yhteiskunta muuttuvat.

Joskus käsitteillä on kyky pysäyttää. Tällä kertaa sen tekee abstrakti vesi. Abstrakti vesi — tuntuu kuin olisin odottanut sanaa koko ikäni. Käsite ei selitä kaikkea, mutta se selittää riittävästi; ennen kaikkea se auttaa juuri nyt mielessä oleviin tarpeisiin. Käsite nousee esiin artikkelikokoelman Veteen kirjoitettu (toim. Markku Lehtimäki, Hanna Meretoja, Arja Rosenholm, 2018) esipuheessa, jossa todetaan, että ”abstrakti vesi on modernin luonnontieteen, insinööritaidon ja kansallisvaltioiden hallitsema tuote”, eikä se sisällä ”kokemuksellista tietoa” saati tunnista ”veden omaa historiaa ja kykyä loputtomaan muuttumiseen”. Kuten täälläkin on käynyt ilmi, vesi on aina suhteessa muihin ilmiöihin ja prosesseihin: vesi on mitä siitä teemme, ja se saa jatkuvasti erilaisia muotoja, kun se kietoutuu eri tavoin osaksi sosiaalisia prosesseja. Ei ole sellaista ihmisen ulottuvuutta, joka rakentuisi ilman ihmisen vesikokemusta, sanoo veden kulttuurihistoriaa tutkinut Hartmut Böhme.