Maria Matinmikon Kolkkaan on palattava. Mikä on puolijumala? 

Puolijumala laulaa auringon laskettua läheisellä saarella vuoren huipulla. Hänellä on kuulemma yllään hyvin pitkä vaate. Laulu kantautuu vettä pitkin mantereelle. Puolijumala laulaa surusta, koska hän tietää: köyhät, rikkaat, riisto ja väsymys, vaille jääminen, keinoja kaihtamaton tyydytyksen halu, menetykset, farssit, kuilut ja ymmärtämättömyys. Laulun sanat sijoittuvat keskiaikaiseen tavernaan. Laulun aikana puolijumalan sisäelimet valuvat ulos ruumiin kaikista ruumiin rei’istä. Puolijumala kuolee mutta säilyy hengissä.

Maalta laskeudutaan hetikohta mereen. Ruumis ja mieli ovat molemmat yhtä aikaa läsnä.

Kietoudun illan hämärään kuin syvänmeren pohjan mysteeriin. Kietoudun alkukirjoitukseen, alkuoivalluksiin, alkurytmiin, tunnen ruumiini sisältäpäin. Tuijotan hämärän sävyjä, ohuessa valokaistaleessa leijuvia hiukkasia. Koppakuoriainen matkustaa huoneen poikki, sen kroppa välkähtelee, kietoudun välkähtelyyn, keskeisperspektiiviä ei ole, kaikki tapahtuu yhtä aikaa ja limittäin, rinteet. Ilmaantumista, häviämistä, tarkennusta, murskaa; kiedottua painovoiman merellistä ääntä ja teekuppia.

Rajalla kaikki muuttuu.

Kolkka sijoittuu aikaan ja paikkaan, mutta ymmärrys on yhteinen. Juuri näitä mietin. Ensin kuvaillaan asumus:

Nepnepiirien mailla majapaikkaani huone on holvin, pyhätön, kraatterin kaltainen syvä ja korkea huone. Se on kaivettu maahan ja katto ulottuu parin metrin korkeuteen maanpinnasta. Maanpinnan yläpuolinen osuus on rakennettu lasista. Huoneessa tavoittaa samanaikaisesti kellarin, katakombin tai salailuun tarvittavan maanalaisuuden tunteen yhdistettynä korkeakattoisuuden tuomaan avaruuteen. Lattialla on tatamien tapaisia levyjä, joiden päälle on levitetty jostain hienosta langasta kudottu paksu tummakuvioinen matto. Maanpinnan yläpuolella lasisessa kuutiossa on yksi parvimainen kerros, jonka lattiakin on lasia. Lasilattialle voi levittää paksun silkkimaton. Lasiseinät voi myös peittää verhoilla jotka ovat rullalla katonrajassa. Huoneen maanalaiseen osuuteen tuleva valo on karheasti taianomainen, siivilöiden lumoava, iskusta palauttava.

Asiat ovat kerroksisia ja kerroksissa. Maan ja taivaan raja on siirrettävissä ja tulkittavissa. Saumat voivat olla selkeitä tai liukuvia. Toisinaan kerrosten läpi voi nähdä. 

Jossain maailmankolkassa Multicolorlinnut lentävät valtavana viuhkana, päivänkaarena tai Ostoskeskuksen kitch-militantti poseeraus jäykistää elimiä sekin. Ja näinkin voi sanoa:

Muovi on suljettu.
Silmä on avoin.
Älypuhelin on vangittu.
Nielu on altis.

Liekö tämä täsmällinen aikamme kuva: He eivät enää löytäneet merkitystä asioille, joilla ei ollut yleisöä.

Joskus runous on parhaimmillaan, kun kirjoitetun merkityksestä ei ole pienintäkään epäilystä. Maria Matinmikko:

Ajattelen tuhoutuneita sivilisaatioita. Ajattelen hautautuneita maailmoita ja kansoja, jotka kuitenkin elävät kerroksina maaperässä ja mentaalihistorioissa. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja valmistaa aterioita, parantaa haavoja, rakentaa asumuksia ja kojeita. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja olla ihmissuhteessa, merkitä muistiin aikaa, kommunikoida eläinten kanssa. Ajattelen toisenlaisia tapoja kasvattaa itseymmärrystä, toisenlaisia käsityksiä kuolemasta ja syntymästä. Ajattelen valtaa ja kontrollia. Ajattelen suuruudenhulluja psykopaattihallitsijoita, omistussuhteita, voitontavoittelua, tapoja tuottaa energiaa. Ajattelen kieltä ja tapoja nimetä asioita. Ajattelen, että jokainen paikka on kolkka.

Tästä seuraa:

Tarkkailen valkoisen laahusmekkoni laskostettua liikettä kuin harmaankermanvalkeaa kissaa tuulessa. Istun rannalla lehmusten alla ja ilmoittauduin seremoniaan.

Matinmikon Kolkka kierrättää samoja ajatuksia:

Sisäinen ja ulkoinen maantiede vaeltavat toisissaan.  

Matkajääkaapista kuuluu urkumusiikkia.  

Ilmanpaine, valaistus ja kuukautiskierto piirtävät yhdistyessään tähtikuvioita.  

Kannan mukanani nukkuvaa tietokonetta kuin vauvaa. 

 Tarvitseeko sanoa, että tämäkin aukeama kääntyi esiin sattumalta ja ensimmäisellä yrityksellä?

Tuulessa keinuu siksak. Tuntuu suolaiselta makean reunoilla. Maria Matinmikko ja Kolkka. Toinen sivu. Kieli. Suu. Näin se toimii. Runous.

Parveke avautuu sisäpihalle. Tietyssä pisteessä seisoessaan näkee kaistaleen merta kuin limakalvoa. Kattojen viivasuora syöksy synnyttää ristisanatehtäviä, luisuneita muistiinpanoja, Mikadon ja biljardikeppejä. 

Onko tuo kukkula, vuori, mäki, harjanne vai jyrkänne? Se piirtyy taivasta vasten, merta ja läpitiedostamatonta vasten. Miten se siihen kullakin sijoittuu? Miten aamun ja illan hämärän vaipat? Entä mustien lintujen ääntämys: konsonantin mukaelmaako vai toisinpäin? Miten haaleiden laihojen koirien varjot ja luusto sekoittuvat rannan hiekkaan, kuumuus päänsärkyyn ja jano haluun suudella?

Niin. Aistit ja tuntemukset sekoittuvat. Mustien lintujen ääntämys. Visuaalinen on auditiivista, ja toisinpäin. Aika ja tila. Mikrobin tunti.

Maria Matinmikko: Kolkka. Siltala 2019.