Runoudessa harvoin mikään avautuu ”kuin purkillinen punajuuria”. John Ashberyn Tennis Court Oath (1962) on yksi vaikeimmista, siitäkin huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että teoksen muodostamassa ryteikössä nimirunon neljäs rivi loistaa kirkkaana:

I go on loving you like water but

Selvähän se. Tämä joku sanoo rakastavansa jotakuta toista niin kuin vettä. Mutta sopii miettiä, pitääkö hän myös itseään vetenä. Tai entä jos ”vesi” tässä ei olekaan mitään erikoista vaan jonkinlaisen itsestäänselvyyden vertauskuva? Ruotsinkielinen käännös ei tuo helpotusta: jag fortfar att älska dig som vatten men. (Vaikka sana ”fortfarande” on tuttu, en ole tajunnut, että sen taustalla on teonsana ”att fortfara”.) Sana ”mutta” rivin lopussa on paljastava: jos luulit ymmärtäväsi runoa kuin vettä vaan, luulit väärin.

Leevin kanssa jälleen puhetta kääntämisen olemuksesta. Yksi erikoistapaus on käännös vailla alkutekstiä. Tämä on hurja, epäsovinnainen mutta hedelmällinen ajatus. Ei siis niin, että käännös erkaantuu alkutekstistä omaksi teoksekseen. Vaan niin, että alkutekstiä ei ole. Kuten Leevi sanoo: "Alkuteksti tuli oman käännettävyytensä tielle ja jouduttiin panemaan syrjään."

Helena Sinervon esipuhe Mallarmén Nopanheiton suomennokseen (2006) aikoinaan ihmetytti. Miksi käyttää niin paljon energiaa runoilijan tai hänen perillistensä toiminnan väheksymiseen? Monessa kohtaa Sinervo tavoitti olennaista, esimerkiksi kerratessaan Antonio Damasion käsityksiä tietoisuuden ja kielen suhteesta. Useammankertaiseen sitaattiin perustuva refrointi on työlästä kirjoittaa ja vielä työläämpää on tehdä se tolkullisesti. ”Jos Damasioon on uskomista”, Sinervo esitää, ”kielellä ei ole niin hallitsevaa roolia ihmiselämässä kuin runoilijana toivoisi”. Jatkoa seuraa:

”Tietoisuuden kielellinen selitys on epätodennäköinen ja on mentävä kielen naamion taakse, jotta löytää uskottavamman selityksen”, hän [Damasio] kirjoittaa. ”Ydintietoisuus riippuu taukoamatta tuotetusta tietämisen tapahtuman kuvasta, joka ilmaistaan ensiksi tietämisen tunteena suhteessa tiedettävästä esineestä mielessä muodostuneisiin kuviin.” Tuota ydintietoisuuden sanatonta ja kuvallista kertomusta ihminen kääntää kielelle. Jokainen meistä on kääntäjä. Jokaisen aivoissa tapahtuu ilmiö, jota voi kutsua nimellä ut pictura poiesis, vaikka jokainen käännösprosessin lopputulos ei olekaan runoutta. No, eipä tietenkään ole.

Leevi sanoo päätyneensä siihen, että kääntäminen on runouden korkein muoto. Ajatus on häkellyttävä, mutta avautuu moneen suuntaan. Kääntämistä ei tarvitse kauan kokeilla huomatakseen, kuinka mahdotonta se on. Ja että juuri siksi se on tärkeää. Kommunikaatio on paradoksaalisesti mahdollista juuri siksi, että se on mahdotonta. Merkityksen täytyy pysyä liikkeessä. Jos merkitys seisahtuu, se muuttuu mitättömäksi.