Lukiessaan ja kirjoittaessaan nykyhetkessä runoilija palaa väkisinkin takaisin menneille vuosikymmenille ja miettii ahdistuneena, mitä maailman tiedostaminen on ja mitä asioille pitäisi tehdä. Mahdollisen ja välttämättömän ristiriita kauhistuttaa. ”Elämä ei ole / taideteos on ainoastaan houkutus / ajatella niin”, Haapala kirjoittaa ja päätyy lopulta toteamaan sen, mikä on väistämätöntä:

Ei masennukseni ole yhtään sen parempaa
kuin Saarikosken
hän ei kestänyt päälleen kaatuneen hirviön painoa

Voiko sen suoremmin ilmaista, miksi Hämärä ei tanssi enää. Toisaalta voi lohduttautua sanoilla, jotka Haapala kirjoitti edellisen kokoelmansa Valekuolleiden (2017) päätteeksi:

Runoudella on sama tehtävä kuin Pyhän Julianan ilmestyksellä: ottaa vastaan se mikä on, tavoittaa merkityksistä tyhjenevä ja kivun täyttämä maailma, mutta myös tarttua rakkauteen ja pitää siitä kiinni.

Niin, ”[l]oppu on etsinyt alun käsiinsä” — jälleen kerran, tekisi mieli lisätä. Elämä on yksinkertaista, hyvää ja kaunista, mutta näköpiirissä on tai tuntuu olevan yhä enemmän enteitä helvetin kamaluuksista. Merkit löytyvät elämästä ympärillä, mutta myös taiteesta ja kirjallisuudesta.

Jumala loi eläimet
ihminen alkoi nimetä niitä
Hölderlin tajusi etteivät edes jumalat elä tässä ja nyt
myös heidän todellisuutensa
ovat jakautuneet
luonnossa ei ole suuntaviivoja
vain siirtymiä
mitään ei ole rajattu tarkasti
omaan ääriviivaansa
jos olenkin juossut läpi vuosien
on minun käveltävä takaisin

Se mitä Hölderlin näki tai Francis Bacon maalasi, oli kauhistava kokemus, mutta myös ehdottomasti totta. Ja silti, yritäpä kohdistaa katseesi Baconin maalauksiin — vaikkapa Eliotin inspiroimaan ”autiomaatriptyykkiin”, jonka Haapala mainitsee — ja kerro, mitä näet. Maailman lukeminen on runouden lukemista, ja runouden lukeminen on maailman lukemista, ennen pitkää itse kukin joutuu ottamaan siihen kantaa. Kaikki on selvää, mutta samaan aikaan hirvittävän monimutkaista. Loppu on etsinyt taas alun käsiinsä. Muistatteko kristityn Blaken maalauksessa, Haapala kysyy, hänet joka ”lukee kirjaa / synnin paino selässään”, hänet joka ”hoippuu paahtavalla tiellä / ja varjo on hänen edessään”.

Ilmeisintä viitettä saadaan odottaa sivulle 12: Olen suunnilleen saman ikäinen / kuin Saarikoski kuollessaan / eläessään hän oli Jeesuksen ja Kafkan / ja Suomiehen ikäinen. Teoksen nimen hämmästyttävän suora velka Hämärän tansseille (1983) ja sen runoilijalle tulee näin hetimiten varmistetuksi — ja myöhemmin vielä moneen kertaan. Sopii silti kysyä, mikä saa Haapalan ilmaisemaan asian näin suorasukaisesti. Ja ennen muuta, miksi se tehdään kiellon kautta? Kehittyy paradoksi: joku ilmeinen perinne on katkennut, mutta jatkaa kuitenkin olemassaoloaan. Hämärä ei ehkä itse tanssi, mutta tanssiiko joku hänen puolestaan? Tai jos hän ei enää tanssi, tekeekö hän sen sijaan jotain muuta? Haapala vastaa kysymykseen omalla tavallaan kirjoittamalla muodoltaan hyvinkin esikuvansa mukaisen, pohtivan ja polveilevan runoelman täynnä kuvauksia runoilijan arkielämästä lomitettuna nykyhetken päivänperhosiin ja kirjallisten klassikoiden pysyvämpään uutisvirtaan. Jos tämä metodi ja muotti on toiminut ennenkin, miksi vaihtaa ”uudempaan” tai ”parempaan”? Uusi teos ei ole samalla tavalla ”kokeileva” ja ”moniaineksinen” kuin vaikkapa Termini (2009) tai Kuka ampui Ötzin? (2012).  Mutta se on huolestunutta ja huolta kantavaa puhetta aikamme polttavista aiheista, samaan tapaan kuin niin monet juuri nyt kirjoitetut ja täälläkin käsitellyt runoteokset. Runoilija on globaali yhteiskunnallinen pohtija, aivan kuten Saarikosken päivinä. Kiintoisaa on varsinkin ylisukupolvinen näkökulma, joka tämän tästä nousee esille, kuten edellispäivän sitaatista näkee.

Tämä alkaa olla sääntö. Vesa Haapalan runoelma Hämärä ei tanssi enää (2019) ehtii vanheta kolmannelle rivilleen, kun merestä kohoaa mutavyöry. Olkoon tämä meri-elementtiin liittyvä muunnelma maannoususta eli transgressiosta. Kolmannella sivulla sukelletaan simpukoita. Pian tämän jälkeen alkaa tulla kirjallisia viitteitä, joko päistikkaa nimeltä mainiten: Hölderlin näki maailmanmeren tasangon / ei yötä jossa maailma ei olisi lattia / tajuttomana hurjaa vauhtia matka käy helpommin, tai epäsuorasti pohtien:

On epäilyjä ja paradokseja jotka onnistuvat kielipeleissä
kuinka erottaa tanssija tanssijastaan
kuinka selittää tai kumota Jumalan olemassaolo
kuinka leikata kauneus kreikkalaisesta uurnasta
miten läntinen partriarkaatti ja kolonialismi
yhä aiheuttavat valtaosan maailman ongelmista
mutta lapset kysyvät sanaakaan sanomatta
mitä tahdot elämälläsi mikä merkitys sillä on
mitä kuolemasi kuuluu
entä meidän joko on meidän aikamme