Sinervo kirjoittaa Nopanheiton saatesanoissa:

Kun pohtii ranskan ja suomen eroja — sekä kielen että runouden traditiona — selvimpiä niistä on se, että ranskalainen runous vaikuttaa abstraktimmalta, ikään kuin se sietäisi raskaampia substantiivirakenteita ja verbimuotoja menettämättä silti ymmärrettävyyttään ja hengittävyyttään. Kuitenkin täsmällinen ja kirkas, subjektin, predikaatin ja objektin siivittämä ilmaisu on klassisessa ranskalaisessa kirjallisuudessa paljon lähempänä suomalaisia kielenkäyttötapoja kuin usein tulee ajatelleeksi. Meidän kirjallisessa perinnössämme ei vain koskaan ole luotu yhtä pitkälle meneviä lauserakenteiden perusperiaatteita venyttäviä normipoikkeamia kuin Mallarmé ja hänen obskurantismiksi kutsuttu traditionsa Ranskassa. Ja ainakin viime vuosikymmenelle asti suomalainen humanistinen tiede- ja taidepuhe on säilynyt vailla Lacanin kaltaisten hämäristien vaikealukuisia ja arvoituksellisia paradokseja.

Kuinka paljon tai vähän lopulta olemme Mallarmén perillisiä? Onko ”sattuma” sama asia nyt tai sata vuotta sitten? Mitä merkitsee ranskan tai suomen pilkkominen tai rikkominen? Onko tämä kääntäjän vai originaalin runoutta:

                                                                                    Kihlajaiset
joiden
         purskahtanut harhanhuntu joiden kummittelu
         samoin kuin yhden eleen aave 

                                          on horjahteleva
                                          ajelehtiva 

                                                               hulluus

Heti perään Sinervo ottaa uuteen tarkasteluun aiemmin esittelemänsä tunnetun kielirunousmaksiimin: Language discovers what one might know. Alunperin hän käänsi sen muotoon ”Kieli keksii mitä joku ehkä tietää”, mutta nyt hän testaa uutta versiota:

Jos siis Lyn Hejinianin lauseen tulkitsisi muotoon ”kieli paljastaa sen minkä ehkä jo tiedät”, se lähestyisi totuutta, ainakin merkityksessä paljastaa muille. Näyttäisi nimittäin siltä, että ajattelu, hermokudosten ihmeellinen työmaa, tapahtuu mielikuvien, ”neuraalisten hahmojen” varassa. Silloin kun ihminen kertoo sanattomasti, ”tapahtumat tallennetaan aivojen kartoiksi”, joissa muodostuu kuvallisia representaatioita. Täydellinenkään kielellisen aluen aivovaurio ei tuhoa ajattelua.

Kiintoisaa tässä on hahmoteltu samankaltaisuus limasienten toiminnan kanssa. Ajattelussa on kyse enemmän karttojen piirtämisestä ja niiden tulkitsevasta lukemisesta, kuin kirjaimellisten viestien tuottamisesta ja noudattamisesta.

Helena Sinervon esipuhe Mallarmén Nopanheiton suomennokseen (2006) aikoinaan ihmetytti. Miksi käyttää niin paljon energiaa runoilijan tai hänen perillistensä toiminnan väheksymiseen? Monessa kohtaa Sinervo tavoitti olennaista, esimerkiksi kerratessaan Antonio Damasion käsityksiä tietoisuuden ja kielen suhteesta. Useammankertaiseen sitaattiin perustuva refrointi on työlästä kirjoittaa ja vielä työläämpää on tehdä se tolkullisesti. ”Jos Damasioon on uskomista”, Sinervo esitää, ”kielellä ei ole niin hallitsevaa roolia ihmiselämässä kuin runoilijana toivoisi”. Jatkoa seuraa:

”Tietoisuuden kielellinen selitys on epätodennäköinen ja on mentävä kielen naamion taakse, jotta löytää uskottavamman selityksen”, hän [Damasio] kirjoittaa. ”Ydintietoisuus riippuu taukoamatta tuotetusta tietämisen tapahtuman kuvasta, joka ilmaistaan ensiksi tietämisen tunteena suhteessa tiedettävästä esineestä mielessä muodostuneisiin kuviin.” Tuota ydintietoisuuden sanatonta ja kuvallista kertomusta ihminen kääntää kielelle. Jokainen meistä on kääntäjä. Jokaisen aivoissa tapahtuu ilmiö, jota voi kutsua nimellä ut pictura poiesis, vaikka jokainen käännösprosessin lopputulos ei olekaan runoutta. No, eipä tietenkään ole.

Taide ja kirjallisuus vaativat toteutuakseen, että sitä esitetään tai julkaistaan. Taiteilijat ilmaisevat ja tekevät näkyväksi. Näin menee oletus, mutta toisinkin voi olla. Maalarit pohjustavat töitään maalikerroksilla, jotka pinnallisesti katsoen jäävät näkymättömiin, mutta vaikuttavat lopullisen teoksen värisävyihin. Abstrahointi merkitsee poistamiseen perustuvaa pelkistämistä. Runoilijat kirjoittavat teoksiinsa ”tyhjää”, ovat tehneet niin ainakin Mallarmésta lähtien. Tekstin kudoksessa on ainakin osittain kätkössä monenlaisia loimilankoja. Rytmi, mitta ja riimi eivät näy, mutta kuuluvat ja tuntuvat. Huomionarvoinen poikkeus on erityisesti klassisessa kuvanveistossa ja maalaustaiteessa käytetty draperia, jossa varsinaista aihetta peittävästä kankaasta ja sen laskoksista on tullut teoksen pääsisältö. Moni sanoo voivansa katsella näitä kankaalle maalattuja kankaita tuntikausien ajan.