Käsillä olevassa teoksessa heti nimiösivun jälkeen, ennen copyright-sivua, esiin kääntyy aukeama, johon painetussa nelivärivalokuvassa alaston nainen seisoo selin kesäisessä, arvatenkin suomalaisessa metsämaisemassa. Onko tämä provokaatio tai testi, jolla koetellaan suomalaisen runoyhteisön suhtautumista ja hyväksyntää? Kuuluuko kuva teokseen vai onko se "parateksti"? Tästä se lähtee. Tekstiä on 85-sivuisessa teoksessa runsaasti, enemmän kuin puolessa tusinassa normaalissa runokokoelmassa yhteensä. Nopeasti selaamalla selviää, että tekstin sekaan on taitettu kaksi aukeaman kokoista kuvakollaasia ja useita pienempiä kuvia. Sivu on korkea, ja palstat ja rivit leveitä. Tekstin asemointi sivulla ja aukeamalla antaa teoksesta runsaan ja vaihtelevan mielikuvan. Ja tämä kaikki ennen kuin olen ilmaissut lukeneeni sanaakaan itse teoksesta.

Poesian uusiin julkaisuihin lukeutuu teos nimeltä Ei ole turhaa (2019), jonka tekijäksi on merkitty pelkkä etunimi Riitta. Teoksen takakannessa lisätietoja teoksesta tai sen tekijästä ei anneta. Kolofonin perusteella teoksen copyright on merkitty henkilölle nimeltä Riitta Cankoçak. Wiki tietää lisää. Cankoçak on julkaissut muun muassa pari romaania, muutaman runokokoelman ja kääntänyt Kalevalan turkin kielelle. Tekijä asui pitkään Turkissa, mutta maan sisäisestä tilanteesta johtuen on muuttanut sittemmin Jyväskylään. Wikin mukaan Cankoçakin runovideo joutui Turkissa sensuurin kohteeksi 2014. Videon taustalla kuuluvaa turkinkielistä tekstiä en ymmärrä, mutta itse videolla lyhyeen kesämekkoon pukeutunut nainen kävelee paljasjaloin Istanbulin kaduilla ja paljastaa pitkät vaaleat hiuksensa riisumalla kasvot ja hiukset peittävän huivinsa. Videon katsojan lisäksi juuri kukaan ei näyttäisi kiinnittävän naiseen mitään mainittavaa huomiota. Koska en ymmärrä turkkia, en osaa sanoa, liittyvätkö sensuuritoimenpiteet tekstiin, kuvaan vai molempiin. Itse huomaan ahdistuvani, koska jo pelkkä videon kuvailu edellyttää moitittavaa profilointia: päädyn tekemään erilaisia ihmisen sukupuoleen ja ulkonäköön, mutta myös yleisemmin kulttuuriin ja uskontoon liittyviä oletuksia.

Teoksen kuin teoksen kohtaaminen on kaikkea muuta kuin yksioikoista. Mekanismi tuntuu helpolta: sen kun ottaa kirjan käteensä ja lueskelee menemään sivun kerrallaan ja kannesta kanteen. Harva teos soveltuu tähän. Teksti edellyttää vähintään taaksepäin palaamista ja uudelleen lukemista. Myös edestakainen selailu ajan kanssa toimii hyvin. Yhtä kaikkiin teoksiin pätevää lukemisen mallia ei ole. Jos teoksessa on vaikkapa visuaalis-konkreettisia elementtejä, lineaarinen lukutapa tuntuu tehottomalta ja väärältä. (Tämä tosin pätee usein myös täysin tekstipohjaisiin teoksiin.) Teoksen kohtaamiseen vaikuttaa moni muukin asia. Jos kyseessä on uusi tekijä, paratekstit ja googlettaminen tuovat helpotusta. Toisinaan avun hakeminen on tehty tarkoituksella ”hankalaksi”. Tästä esimerkkinä vaikkapa Poesia-vihkona julkaistu Kölö, jossa sama nimi merkitsi sekä teosta että tekijää. Kölön tapauksessa myös paratekstit kuuluivat tavallaan itse teokseen, eivätkä ne siinä mielessä muistuttaneet tavanomaisia esittelytekstejä.

Tämäkään ei riitä. Useimpien runojen ”otsikon” paikalta löytyy pieni yksittäinen kirjain. Kun kirjaimet lukee peräkkäin, ne muodostavat sanoja ja lauseenpätkiä, jotka kaiuttavat teoksen nimeä: ”värttinäluu ei huomaa se menee kipsiin piilossa sinimustan alla valkoinen pilkottaa”. En tiedä, mitä lopputulos tarkoittaa tai mitä siitä pitäisi ajatella. Mutta ainakin tässä tapauksessa se tarkoittaa vihjata, että teoksilla voi olla monia limittäisiä sisältöjä ja siten useita erilaisia lukutapoja. Aina ei edes tiedä varmasti, mitkä kaikki teoksen piirteet kuuluvat sen sisältöön ja mitkä ovat ”vain” muotoa: tässä kirjassa myös sivunumerot, nimiölehden tiedot ja muut paratekstit on painettu kahteen kertaan, ensin normaalisti ja heti perään tavallista vaaleampina peilikuvina. Kaikki on tasa-arvoista. Kaikki nämä poikkeamat aiheuttavat myös sen, että teoksen runot eli ”varsinainen” sisältö katoaa tavallaan näkymättömiin — hiukan samaan tapaan kuin yksittäisten tekstien kalpeat peilikuvat. Tai ei sentään kokonaan näkymättömiin. Sen sijaan teos pakottaa olemaan silmät auki ja testaamaan erilaisia lukutapoja.