Se muistuttaa ajan kulun mutkikkuudesta. Veden ja ajan vääjäämätön liike näyttää suoraviivaiselta mutta onkin kerrostunutta ja koostuu menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta eli toistuvista elementeistä, kierrosta ja uusintamisesta. Sanoissa liikkuminen yhdistää runoelmaan sisältyvän etsinnän, joka suuntautuu tulevaisuuteen, ja uudelleen löytämisen, jossa on kaiveltava menneitä. Ilmaisun tapa ja muoto tukevat toinen toistaan, ja kombinaatio jättää riittävästi arvoituksia: millaista onkaan runoissa mainittu ”kalojen kabbala”, entä millaista ”kasteinen sana”? Sen tajuamiseen ei teknokraattinen järki yllä, tarvitaan runoutta joka ei pääty pisteeseen vaan jatkuu lukijassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rytmi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rytmi. Näytä kaikki tekstit
torstai 24. lokakuuta 2019
Kainulaisen mukaan rytmin vedenkaltainen toistoliike toimii.
Tunnisteet:
aalto,
elementit,
helena kallio,
kalarakastaja,
laulu,
mennyt,
meri,
nykyhetki,
piirtäminen,
piste,
runon tuntu,
rytmi,
siru kainulainen,
tuleva,
vesi,
viivat,
välimerkit
keskiviikko 23. lokakuuta 2019
Teos käsittelee runon tuntutilaa ja rytmiä lukuisten esimerkkien avulla. Tuttuakin tutumpi aihe ja rytmin synnyttäjä on meri. Seuraava esimerkki on Helena Kallion esikoisrunoteoksesta Kalarakastaja (2009).
ja meri vain toistaa, toistaa lauluaan, niin minä toistan, sormeilen laulujen kimaltavaa verkkoa, kehrään säkeiden seittiä sille, joka vaeltaa rantaan kuullakseen sen sylistä syliin vyöryvän, kotiin kaipaavan laulun, sen yhä muuntuvan, kenties hiukan jo luutuvan, säröisen laulun
etsin mereen ripoteltua tuhkaa, mannerlaattojen huminaa, huulilta huulille kuulunutta, kaunista säettä vain, yhdistävää säiettä, veden vierivää hymniä, edes laulunpätkää, kertosäettä päivien kantimiksi, muunnellen hiukan, aaltojen lailla
tunnustelen viisaiden orjien, haaksirikkoutuneiden soutajien jättämiä painaumia, levottomien öiden, töiden melskeessä, jaloissani rantautunutta levää ja vesiin siroteltua, vettynyttä moskaa, hieron glyfiä hiekkaan, piirrän viivaa merta kohti, annan meren täyttää viivani kuiskeellaan
tiistai 22. lokakuuta 2019
Voidaan väitellä siitä, onko runon tarkoitus kiinnittää lukijan huomio runoon itseensä vai sen ympäristöön. Lukiessaan runoa lukee sitä mitä on silmien edessä paperilla, mutta myös ajatuksiaan, muistojaan, tuntemuksiaan ja maailmaa siinä ympärillä. Siru Kainulainen korostaa tätä lukemisen hetkeä tai elettä — runon affektivoimaa — teoksessaan Runon tuntu (2016). Huomio on tärkeä. Runon rytmi tarkoittaa tekstin poljentoa mutta myös sen vaikutusta lukijaan. ”Kutsun tällaista tapahtumista ja tekemistä lukemisen tuntutilaksi ja lähestyn sitä rytmitse: rytmi havainnollistaa, miten runo toimii ja toiminnallaan aktivoi lukemista”, Kainulainen kirjoittaa.
maanantai 4. helmikuuta 2019
Tapio varoo mystifioimasta rytmiä; silti hänellä on houkutus ”sanoa jotain hullua runoudesta”. Tapio suosii käsitystä, jonka mukaan rytmin etymologia johtaa kreikan virtaamista tarkoittavaan sanaan. Seuraa ”kaunis metafora”: rytmi on virtaamista, mitta mittaamista. Tähän johtopäätöksen häntä auttavat kielitieteilijä ja semiootikko Émile Benveniste ja filosofi ja runoilija Henri Meschonnici. Tulos on vaikuttava:
Meschonnicin-Benevenisten diskurssipainotteisessa teoriassa keskeistä ei ole pelkästään sanotun merkityssisältö vaan aivan kaikki, mitä kielessä tapahtuu silloin, kun sitä käytetään viestimiseen. Pelikenttä alkaa näyttää toisenlaiselta: kiinnostavaa ei ole pallon liike (ikään kukin pallo liikkuisi itsenäisesti ja pelaajat vain seuraisivat sitä), vaan kaikkien pelaajien asennot ja liikkeet, heidän suhteensa palloon, pelikenttään ja toisiinsa, sekä hurraava yleisö eräänlaisena pelin historiaan juurrutettuna arvonantajana. Näin saadaan kuva monipuolisista elementeistä rakentuneesta diskurssista, joka ei ole vailla sisäisiä ristiriitoja, mutta on tarkastelukulmasta riippuen enemmän tai vähemmän koherentti. Rytmi — atomistiseen alkuperäänsä palautettuna — on näitä osia summaava yleiskäsite. Se määräytyy kaiken sen kautta, mitä kentällä tapahtuu, eikä mikään ole siitä erillinen. Se on kaikkien merkitsijöiden merkitsijä sekä paljon muutakin, sillä se näyttää, ettei kielenkäyttö, diskurssi, koostu pelkästään rationaalisesti suoritetusta merkitsijöiden valitsemisesta ja järjestelemisestä.
sunnuntai 3. helmikuuta 2019
Pauli Tapio kirjoittaa Nuoressa Voimassa ( 5-6/18) otsikolla "Huomioita rytmin sumeudesta ja ihanuudesta". Mitä rytmi on – muotoa, sisältöä vai vähän kumpaakin – Tapio kysyy, ja kuinka ollakaan hänen vastauksessaan esiintyvät tutut elementit: "Yksi mahdollinen (eri lähteistä koottu, osin improvisoitu) rytmin mytofilosofia on tällainen: kielen perusta on runous ja rytmi on runouden perusta. Rytmin juuret ovat luonnossa ja ihmisen ruumiissa: auringonkierto ja veden aallot, kävely ja hengitys ovat esirytmejä, joiden varaan perustuu kykymme kokea maailma ja itsemme yhtenäisinä, ajallisina jatkumoina. Esteettisen rytmin juuret ovat primitiivisten ihmisapinayhteisöjen pyrkimyksessä hallita ruumista ja luonnonilmiöitä matkimalla ja vahvistamalla näitä esirytmejä. Metsästysonnea voi edistää tanssimalla kuin saalistettava eläin. Maa antaa satoa, jos liikumme sen pinnalla kuin sade. Kykenemme hallitsemaan omia ja toistemme mieliä, jos vahvistamme hengitystä supistamalla kurkunpäätämme jonkin yhteisen tahdin mukaisesti. Näin tuotamme ääntä, ja kun vuosikymmentuhansien saatossa opimme säätelemään äänen korkeutta ja väriä sekä hallitsemaan sen virtausta konsonantein, syntyy kieli. Kielen alkuperä on siis itsen ilmeisemisessa ja toisen lumoamisessa, invokaatiossa: runoudessa."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)