Hämärästä ja tilasta puheen ollen, Maggie Nelson muistuttaa Sinelmissä Herakleitoksen tunnetun maksiimin eri versioista. Tässä yksi: Niiden ohitse jotka astuvat samaan virtaan juoksevat uudet ja uudet vedet alati. Ja hetkeä myöhemmin:


Sillä fakta on, että muistia tutkivat neurotieteiulijät eivät vieläkään tiedä, otammeko aina jotain muistaessamme käyttöön pysyvän ”muistiosasen” — jota usein nimitetään muistijäljeksi tai engrammiksi — vai luommeko joka kerta muistaessamme uuden ”jäljen” ajatuksen säilytyspaikaksi. Ja koska kukaan ei ole vielä hahmottanut näiden jälkien materiaalisuutta eikä paikallistanut niitä aivoissa, niitä ajatellaan edelleen enimmäkseen metaforien kautta: ne voivat olla ”raapustuksia”, ”hologrammeja”, ”painaumia”; ne voivat sijaita ”kierteissä”, ”huoneissa” tai ”säilytysyksiköissä”. Kun itse kuvittelen omaa muistamisen tapahtumaani, näen Fantasia-elokuvan Mikki Hiiren harhailemassa maitomaisessa tummansinisessä galaksissa, jossa tuikkivat animaatiotähdet.

Mikä kuuluu mihinkin on usein epäselvää. Juuri tähän sopii merkintä numero 54 Maggie Nelsonin teoksesta Sinelmiä (suom. Kaijamari Sivill, 2019):

Kauan ennen tietoa aalloista tai hiukkasista jotkut (Pythagoras, Eukleides, Hipparkhos) ajattelivat, että silmät erittävät jonkinlaista ainetta, joka valaisee tai ”tuntee” sen, mitä näemme. (Aristoteles huomautti, että hypoteesissa on heikkoutensa yöaikaan, kun esineet muuttuvat näkymättömiksi silmien väitetystä voimasta huolimatta.) Toiset, kuten Epikuros, esittivät päinvastaista: että esineet itse lähettävät jonkinlaisia säteitä, jotka tavoittavat silmän, ihan niin kuin ne katselisivat meitä (jotkut varmasti katsovatkin). Platon teki kompromissin ja oletti, että silmien ja niiden näkemän esineen välissä palaa "visuaalinen tuli”. Ajatus kuulostaa edelleen kelvolliselta.