Runoilijat käyttävät ja ymmärtävät runoutta kuin äidinkieltään. Sama pätee lukijoihin, ja siksi runouden lukeminen ”toisella kielellä” on kaksinkertaisesti seikkailu. Silti kielet eivät ole keskenään analogisia; ne eivät lankea jäännöksettä toisiinsa. Aina jää jotain vajaaksi, tai yli. Runous on toisaalta poikkeustapaus kielten joukossa. Se on oma kielensä, mutta myös kielten väliin jäävien hukkapalojen operatiivinen alue.