Rajalla kaikki muuttuu.

Kolkka sijoittuu aikaan ja paikkaan, mutta ymmärrys on yhteinen. Juuri näitä mietin. Ensin kuvaillaan asumus:

Nepnepiirien mailla majapaikkaani huone on holvin, pyhätön, kraatterin kaltainen syvä ja korkea huone. Se on kaivettu maahan ja katto ulottuu parin metrin korkeuteen maanpinnasta. Maanpinnan yläpuolinen osuus on rakennettu lasista. Huoneessa tavoittaa samanaikaisesti kellarin, katakombin tai salailuun tarvittavan maanalaisuuden tunteen yhdistettynä korkeakattoisuuden tuomaan avaruuteen. Lattialla on tatamien tapaisia levyjä, joiden päälle on levitetty jostain hienosta langasta kudottu paksu tummakuvioinen matto. Maanpinnan yläpuolella lasisessa kuutiossa on yksi parvimainen kerros, jonka lattiakin on lasia. Lasilattialle voi levittää paksun silkkimaton. Lasiseinät voi myös peittää verhoilla jotka ovat rullalla katonrajassa. Huoneen maanalaiseen osuuteen tuleva valo on karheasti taianomainen, siivilöiden lumoava, iskusta palauttava.

Asiat ovat kerroksisia ja kerroksissa. Maan ja taivaan raja on siirrettävissä ja tulkittavissa. Saumat voivat olla selkeitä tai liukuvia. Toisinaan kerrosten läpi voi nähdä. 

Katkelma prologista Taneli Viljasen teoksessa Vyöhyke (2017):

Miten suloista. Voimmeko olla paikallamme tässä maailmassa. Voimmeko me herätä. Avaan oven. Lävistät ruumiini ja sisältöni leviää taivaalle. Tämä meri on sinun ruumiisi. Minä hukun. En voi herätä ilman sinun huuliasi, ilman sinun päätäsi. Kaikkea mitä voidaan koskettaa, kaikkea mihin voi hukkua. Mikä halun liike avaa tämän aukon. Hohtavia silmiä sataa, ne putoavat hohtavaan mereen, limakalvot kohtaavat, tämä on välähdys, silmänräpäys, kaikki sekoittuu. Eikö se ole samantekevää. Tytöt huutavat. Laukauksen ääniä, huutoja, herään. Tämä on pimeyttä. Paperia, ihoa, kerrostumia, minun ihoni hankautuu pois. Ovi sulkeutuu ja avautuu. Haluan. Äänten kaoottista liikettä. Meri on sinussa, ovi avautuu, mitä me voimme olla. Joku minä ja joku sinä.

Alkuteoksessa prologin teksti on kirjoitettu kokonaan suuraakkosin. Sama toistuu muualla. Se voi olla ironinen ratkaisu tai vain halu korostaa asioiden yhtäläistä tärkeyttä. Kaikki on tasa-arvoista ja vaatii yhtäläisen huomion. Kaikki riippuu mittakaavasta. Sinä ja minä yhtyvät keskenään, mutta myös elementteihin ja maailmaan. Paperi ja iho edustavat maailmojen kerrostumia. Tämä meri on sinun ruumiisi.