Dick Higgins muistuttaa erityisesti kuvataiteeseen ja sen olomuotoon liittyvästä ongelmasta: kuvan myymiseksi siitä on tehtävä tavalla tai toisella yleisöä houkutteleva. (Periaate koskee tietenkin myös kirjamyyntiä.) Poikkeuksina Higgins mainitsee Walter de Marian varhaiset veistokset. Erääseen niistä taiteilija on kätkenyt kultaisen pallon, eikä hänen lisäkseen kukaan tiedä, missä se on. Sama periaate sisältyy minimalisti Robert Morrisin suurikokoisiin konstruktioihin: ne voi koota monella eri tavalla, ja vain Morris tietää, mikä esillepanoista on ”alkuperäinen”.

Jostain on ilmaantunut käsitys, että taiteen pitää olla kiinnostavaa; että se ei saa olla tylsää. Toisenlaista näkemystä edustavat vaikkapa John Cage ja Erik Satie. Satie sävelsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen armeijaa ja kansalliskiihkoa parodioivan teoksen nimeltä ”Vieux Sequins et Vieilles Cuirasses”. Sävellys sai Dick Higginsin kirjoittamaan:

Teoksen lopussa on kahdeksan tahdin osuus, joka tuo mieleen vanhat marssit ja isänmaalliset laulut, mutta jota on tarkoitus toistaa 380 kertaa. Esityksessä tämä toiston satiirinen luonne tulee esiin selvästi, samoin kuin muita hyvin kiinnostavia seikkoja. Musiikista tulee niin tuttua, että se alkaa olla äärimmäisen epämiellyttävää. Mutta sen jälkeen tajunta ei enää pysty kauempaa vastustamaan ja hyvin outo ja euforinen hyväksymisen ja nautinnon tunne valtaa mielen. [...] Kyseessä on erittäin vakava 32-tahtinen teos (vaikkakaan tahtiviivoja ei ole merkitty), joka kuuluu soittaa erittäin pehmeästi ja hitaasti 840 kertaa. Nykyään se esittää useimmiten joukko pianisteja ja se kestää yhteensä noin 25 tuntia. Onko se tylsää? Ainoastaan aluksi, koska jonkin ajan kuluttua mainitsemani euforian tunne voimistuu. Kun teos on ohi, hiljaisuus on ehdottoman lamaannuttavaa, teos on muuttunut osaksi ympäristöä.

Dick Higgins: Tylsyys ja vaara. Suomennosliite näyttelyluetteloon Dick Higgins (suom. Matti Velhonoja), Porin taidemuseon julkaisuja 27, 1995.

Higginsin kirjassa pohditaan kuviorunouden ja visuaalisen runouden suhdetta ja esitetään sellainenkin vaihtoehto, että kuviorunous olisi visuaalisen runouden yläkategoria eikä toisinpäin. Perusteena se, että visuaalinen runous sisältää vain visuaalisia "kuvioita", kun taas kuviorunouden piiriin voidaan lukea esimerkiksi äänirunous ja muut kuuloaistiin perustuvia "kuvioita" hyödyntävät runot. Määrittelyn suohon voi upota loputtomasti. Kiintoisaa ei välttämättä ole, nukkuvatko värittömät vihreät ajatukset raivoisasti vai eivät, vaan se miltä sanat silmissämme näyttävät tai korvissamme kuulostavat ja miten me ne tulkitsemme.

Oli aika, jolloin maalaustaidetta kutsuttiin äänettömäksi runoudeksi ja runoutta vastaavasti näkymättömäksi maalaustaiteeksi. Tästä ja monesta muusta asiasta muistuttaa postissa tänään tullut teos Pattern Poetry, alaotsikkonsa mukaan "opas tuntemattomaan kirjallisuuteen" (1987). Tekijä on muun muassa Fluxuksen perustaja ja monialainen runollinen kyky Dick Higgins. Kirjan nimi on heti kiinnostava. Teos siis keskittyy visuaalisen runouden yhteen alalajiin eli kuviorunouteen. Jos kirjoittamasi runo on puun tai jonkun muun tunnistettavan olion muotoinen, sitä käy nimittäminen kuviorunoksi. Sopii kysyä, onko suorakaiteen muotoa noudattava proosarunokin tulkittavissa sellaiseksi. Näitä on tehty iät ja ajat, siellä sun täällä, Higgins muistuttaa. Niin meilläkin. Yksi tekijöistä on muuan Mr. Eino Ruutsalo of Helsinki, Finland, kuten Higgins kiitoksissaan toteaa. Määrittelyn vaikeudet ovat runsaat. Otetaan esimerkiksi niin sanottu Faistoksen kiekko ajanjaksolta 1800–1625 eaa. Voimmeko kutsua kiekkoon raapustettua kuviota runoudeksi, vaikka emme osaa tulkita sen sisältämää kirjoitusta? Higginsin mielestä jotakuinkin varmasti voimme. Asialliset viestit kirjoitetaan suoraviivaisen proosan muottiin, eikä liikekirjeitä laadita spiraalinmuotoiseksi kuvioksi, Higgins päättelee.