Varto jatkaa:


Puhe on ollut sisältäpäin yhtä mullistava kuin ulkoisesti oli tulen haltuunotto. Miksi homo erectus päätyi sapiensiksi, alkoi puhua ja lopulta kirjoittaa? Kuka tietää, mutta aivojen toimintaan näillä hyppäyksillä on ollut vaikutusta, samoin yhteisyyden kokemiseen. Puheen syyksi on esitetty muun muassa psilocybin-sienen aiheuttamaa kiihtynyttä harhaisuutta, jossa ihminen ”näkee” maailman selvemmin ja joutuu pakonomaiseen ilmaisemisen tilaan. Äänteet väkisinkin vääntyvät eriytyviksi, ilmaiseviksi ja lopulta kyvyksi, joka voitti aiemmat örinät.

Äännekirjoitus otettiin käyttöön vasta 2700 vuotta sitten ja se teki verkottumisesta, intertekstuaalisuudesta ja kulttuurisesta koheesiosta kirkkaita luovuuden välineitä, joita ilman mitään, mitä nyt ymmärrämme, ei olisi. Me ehkä menetimme yhtä ja toista — mytopoeettisen maailman, spontaaniuden, viattomuuden — mutta me myös voitimme ennen näkemättömän ihmeen: ajasta aikaan siirtyvän muistin, jonka sisällä ja kautta on mahdollista luoda uutta, jonka ymmärtäminen käy jokaiselta, joka vaivautuu oppimaan kirjallisen perinnön.

Heti perään Sinervo ottaa uuteen tarkasteluun aiemmin esittelemänsä tunnetun kielirunousmaksiimin: Language discovers what one might know. Alunperin hän käänsi sen muotoon ”Kieli keksii mitä joku ehkä tietää”, mutta nyt hän testaa uutta versiota:

Jos siis Lyn Hejinianin lauseen tulkitsisi muotoon ”kieli paljastaa sen minkä ehkä jo tiedät”, se lähestyisi totuutta, ainakin merkityksessä paljastaa muille. Näyttäisi nimittäin siltä, että ajattelu, hermokudosten ihmeellinen työmaa, tapahtuu mielikuvien, ”neuraalisten hahmojen” varassa. Silloin kun ihminen kertoo sanattomasti, ”tapahtumat tallennetaan aivojen kartoiksi”, joissa muodostuu kuvallisia representaatioita. Täydellinenkään kielellisen aluen aivovaurio ei tuhoa ajattelua.

Kiintoisaa tässä on hahmoteltu samankaltaisuus limasienten toiminnan kanssa. Ajattelussa on kyse enemmän karttojen piirtämisestä ja niiden tulkitsevasta lukemisesta, kuin kirjaimellisten viestien tuottamisesta ja noudattamisesta.

Helena Sinervon esipuhe Mallarmén Nopanheiton suomennokseen (2006) aikoinaan ihmetytti. Miksi käyttää niin paljon energiaa runoilijan tai hänen perillistensä toiminnan väheksymiseen? Monessa kohtaa Sinervo tavoitti olennaista, esimerkiksi kerratessaan Antonio Damasion käsityksiä tietoisuuden ja kielen suhteesta. Useammankertaiseen sitaattiin perustuva refrointi on työlästä kirjoittaa ja vielä työläämpää on tehdä se tolkullisesti. ”Jos Damasioon on uskomista”, Sinervo esitää, ”kielellä ei ole niin hallitsevaa roolia ihmiselämässä kuin runoilijana toivoisi”. Jatkoa seuraa:

”Tietoisuuden kielellinen selitys on epätodennäköinen ja on mentävä kielen naamion taakse, jotta löytää uskottavamman selityksen”, hän [Damasio] kirjoittaa. ”Ydintietoisuus riippuu taukoamatta tuotetusta tietämisen tapahtuman kuvasta, joka ilmaistaan ensiksi tietämisen tunteena suhteessa tiedettävästä esineestä mielessä muodostuneisiin kuviin.” Tuota ydintietoisuuden sanatonta ja kuvallista kertomusta ihminen kääntää kielelle. Jokainen meistä on kääntäjä. Jokaisen aivoissa tapahtuu ilmiö, jota voi kutsua nimellä ut pictura poiesis, vaikka jokainen käännösprosessin lopputulos ei olekaan runoutta. No, eipä tietenkään ole.