Helena Sinervon esipuhe Mallarmén Nopanheiton suomennokseen (2006) aikoinaan ihmetytti. Miksi käyttää niin paljon energiaa runoilijan tai hänen perillistensä toiminnan väheksymiseen? Monessa kohtaa Sinervo tavoitti olennaista, esimerkiksi kerratessaan Antonio Damasion käsityksiä tietoisuuden ja kielen suhteesta. Useammankertaiseen sitaattiin perustuva refrointi on työlästä kirjoittaa ja vielä työläämpää on tehdä se tolkullisesti. ”Jos Damasioon on uskomista”, Sinervo esitää, ”kielellä ei ole niin hallitsevaa roolia ihmiselämässä kuin runoilijana toivoisi”. Jatkoa seuraa:

”Tietoisuuden kielellinen selitys on epätodennäköinen ja on mentävä kielen naamion taakse, jotta löytää uskottavamman selityksen”, hän [Damasio] kirjoittaa. ”Ydintietoisuus riippuu taukoamatta tuotetusta tietämisen tapahtuman kuvasta, joka ilmaistaan ensiksi tietämisen tunteena suhteessa tiedettävästä esineestä mielessä muodostuneisiin kuviin.” Tuota ydintietoisuuden sanatonta ja kuvallista kertomusta ihminen kääntää kielelle. Jokainen meistä on kääntäjä. Jokaisen aivoissa tapahtuu ilmiö, jota voi kutsua nimellä ut pictura poiesis, vaikka jokainen käännösprosessin lopputulos ei olekaan runoutta. No, eipä tietenkään ole.