Kun näkee videolta ankanpoikasen kuoriutuvan, sopii kysyä: olen pelkkä ihminen, mutta mitä muuta tiedän? Esimerkiksi sen, että tahdoin antaa äänen niille, joilla ei ole ääntä, ja näyttää niiden kasvot, joita emme tunnista kasvoiksi. Kyse on ideoiden kuvittamisesta ja eteenpäin välittämisestä, mutta myös sisältöjen muuntamisesta järjestelmästä toiseen, aistilta toiselle, tältä alustalta tuolle välineelle, tai toisinpäin. Edelleen muistaen sen, että joskus alusta tai väline on teoksen varsinainen sisältö. — Jos sateenkaarta voisi koskea, se ei merkitsisi mitään. Tai kirjainmerkkien tasolla: Mitä kaksoispisteen jännittämä tauko tekee maailmanselityksessäsi? Niinpä niin, viesti on väline:

— Sanat käpertyvät kokoon, en kykene erottamaan äänensävyäsi kovin tarkasti.
— Näetkö paperia, johon jälkemme painautuu? Se soi niin herkästi. Näetkö, kuinka sivusta kuultaa läpi ja rivit limittyvät.

Kirjoittaminen on konkreettista. Sitä on myös kirjoittamisen jälki.

Päivä Koneen Säätiön tiloissa Lauttasaaren kartanon Mofficessa. Erilaiset esiintymät ja muunnelmat vastinpareista tai toisiaan tarkkailevista olioista tulevat vastaan siellä täällä. Kauan ei tarvitse lukea Venla-Vanamo Asikaisen ja Tuomas Taskisen yhteisteosta Lainattua valoa, kun eteen tulee tämä:

valo minussa
näkee valon sinussa

Muutamaa sivua myöhemmin:

Olet siinä,
valokuvassa.
Polkkatukan kulmikkaasti rajaamilla kasvoilla
toukokuun yltäkylläinen valo
ja mekon tulppaanit kasvavat taivaisiin.
Alaviistossa katseessasi raekuuron alku,
keskittynyt ilme:
pikselistä kuulet vieressäsi
sähköbasson soiton.

Toisen läsnäolo, mutta valokuvassa, rajana taivas. Painetut kukat alkavat kasvaa, kuvan pikselit muuttuvat ääniksi. Toisaalla uusi esimerkki siitä, kuinka sulavasti yksi muuttuu toiseksi ja on samanaikaisesti sama: Kaikki tämä konkretia, kirjaimia kielen päällä.

Venla-Vanamo Asikainen ja Tuomas Taskinen: Lainattua valoa. Esterin Kirja 2019.