Kainulaisen mukaan rytmin vedenkaltainen toistoliike toimii.

Se muistuttaa ajan kulun mutkikkuudesta. Veden ja ajan vääjäämätön liike näyttää suoraviivaiselta mutta onkin kerrostunutta ja koostuu menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta eli toistuvista elementeistä, kierrosta ja uusintamisesta. Sanoissa liikkuminen yhdistää runoelmaan sisältyvän etsinnän, joka suuntautuu tulevaisuuteen, ja uudelleen löytämisen, jossa on kaiveltava menneitä. Ilmaisun tapa ja muoto tukevat toinen toistaan, ja kombinaatio jättää riittävästi arvoituksia: millaista onkaan runoissa mainittu ”kalojen kabbala”, entä millaista ”kasteinen sana”? Sen tajuamiseen ei teknokraattinen järki yllä, tarvitaan runoutta joka ei pääty pisteeseen vaan jatkuu lukijassa.

Teos käsittelee runon tuntutilaa ja rytmiä lukuisten esimerkkien avulla. Tuttuakin tutumpi aihe ja rytmin synnyttäjä on meri. Seuraava esimerkki on Helena Kallion esikoisrunoteoksesta Kalarakastaja (2009).

ja meri vain toistaa, toistaa lauluaan, niin minä toistan, sormeilen laulujen kimaltavaa verkkoa, kehrään säkeiden seittiä sille, joka vaeltaa rantaan kuullakseen sen sylistä syliin vyöryvän, kotiin kaipaavan laulun, sen yhä muuntuvan, kenties hiukan jo luutuvan, säröisen laulun

etsin mereen ripoteltua tuhkaa, mannerlaattojen huminaa, huulilta huulille kuulunutta, kaunista säettä vain, yhdistävää säiettä, veden vierivää hymniä, edes laulunpätkää, kertosäettä päivien kantimiksi, muunnellen hiukan, aaltojen lailla

tunnustelen viisaiden orjien, haaksirikkoutuneiden soutajien jättämiä painaumia, levottomien öiden, töiden melskeessä, jaloissani rantautunutta levää ja vesiin siroteltua, vettynyttä moskaa, hieron glyfiä hiekkaan, piirrän viivaa merta kohti, annan meren täyttää viivani kuiskeellaan