Meri, joka ei siis "mahdu tilaansa", on aiheena suuri ja kooltaan vain taivasta pienempi, mutta joutuu silti runossa esittämään jotain (jollei muuta niin itseään). Runoilijan muotoilemana sen pulma kuuluu: vesi heijastaa, ei näe itseään, mutta valtamerenä se vuotaa koko ajan reunojensa yli kaikenlaista sisältöä ja merkitystä. Katso vaikka:

Rantaan pudonneet lehdet esittävät lehtiä,
rantaan ajautunut hiekka esittää hiekkaa.

Hiekka ei pääse veteen,
hiekka heijastuu veteen,
vesi heijastuu hiekkaan.

Runoilija on pulassa, katsoipa hän aihettaan sisältäpäin tai ulkoa. Merikään ei osaa vain olla, vaan edustaa ja merkitsee heti jotain tullessaan tarkkailun kohteeksi. Onneksi sillä on tekijään nähden terapeuttinen vaikutus: Kun maalla on murheita, meri huuhtoo.

Myrskyävän meren suunnaton voima. Kantin mukaan valtameren koko ylittää ihmisen kuvittelukyvyn. Ihminen ei tavoita ilmiön muotoa, ja kadottaa kokemuksen kokonaisuuden hallitsimisesta. Tunne että meri ei mahdu tilaansa, kirjoittaa Salmenniemi. Tuntuu, että runous nousi maalle merta katsellessa.

Kun näet avoimen, rauhattoman meren,
pääset lähemmäs,

             mutta koskaan et ole niin vapaa
kuin maatessasi lattialla silmät kiinni
kuvitellessasi sitä kaikkea.

Järisyttävin aloitus: Meri, mutta sisältäpäin. Muoto vai sisältö kolmella sanalla. Mielikuvitus jatkaa. Meri aiheena on elementin kokoinen. Mitä siitä voi sanoa? Mitä siitä voi todisteeksi ilmaista? Sisältä käsin? Se ei ole haaste eikä lupaus jostakin, joka sitten seuraa, vaan itsessään mieletön kuva mielettömästä pyrkimyksestä. Runouden metafora.
Harry Salmenniemi: Yö ja lasi. Siltala 2018.