Runoudessa ei ole kyse viestien lähettämisestä, ainakaan siinä muodossa kuin sitä tänään kirjoitetaan ja luetaan, mutta kuten Don Paterson muistuttaa, erään toisen suulla, että vaikka tietäisi mitä on viestissään lähettänyt, ei voi olla varma mitä kukin on vastaanottanut. Kyse on kielellisesti ja psykologisesti mutkikkaiden asioiden hahmottamisesta, käsittelemisestä ja "muistamisesta". Runossa on suoran datan lisäksi kaikenlaista metadataa, joka voi olla esimerkiksi kymmenen tuhannen vuoden perspektiivissä olennaisempaa "tietoa" kuin varsinainen runo. Runo kertoo miltä tuntuu tai mitä ajattelen hänestä tai Hänestä, mutta se ilmaisee rakenteissaan myös sen, miten, missä ja miksi nuo tiedot ovat olemassa. Ennen muuta runo tehdään ja "lähetetään" siinä oletuksessa, että kyllä vastaanottaja ymmärtää, mitä hänen on mahdollista ja tarpeellista ymmärtää. Runon tekijä on populaari meemintekijä: "Jätän tämän vain tähän."

Italian alunperin huonetta ja asumusta tarkoittava sana stanza on lainattu englantiin siihen paikkaan, missä suomeksi sanotaan "säkeistö". Kuten Don Paterson massiivisessa runousopissaan The Poem. Lyric, sign, metre (2018) muistuttaa, runoilija on eräänlainen sisustaja. Se kuulostaa interiöörien stailaukselta, ja voi myös olla sitä, mutta soveltuu periaatteena kaikenlaisten rajoitteiden ja pakotteiden käyttöön: säkeistö eli huone on se tila, jossa operoidaan, eikä sinne mahdu eikä sovi mitä tahansa. Kun muoto on määrätty, kaikki minkä runoon haluaisi laittaa, ei enää pääsekään mukaan, tai sitten huoneessa liikkuminen muuttuu ylirunsaiden sisustuselementtien välissä puikkelehtimiseksi. Ajatus runosta huoneena tai huoneiden kokonaisuutena muistuttaa nykyaikaista tietoteknistä muistia, jonka kapasiteettiin viitataan niin ikään "tilana". Siihen aikaan, kun muita ulkoisen muistin tiloja ei vielä ollut, tapahtui maagisia juttuja: runon avulla oli mahdollista muistaa, mitä oli kerran tapahtunut, mutta saman keinon ansiosta myös ennustaa, mitä oli tapahtuva seuraavaksi.