Avaan Veli-Matti Huhdan elokuvaesseistä koostuvan teoksen Rahat ja henki (2019). Esiin kääntyy sattumoisin Matti Kassilan klassikkoelokuvaa Elokuu (1956) käsittelevä teksti. Käy ilmi, että Huhta katselee elokuvaa — jonka tarina sijoittuu järvi-Suomeen, kanavan varrelle — Gaston Bachelardin avustuksella, erityisesti teoksen Vesi ja unet kautta. Huhta kirjoittaa:


Bachelard kysyy miten, minkälaisilla mekanismeilla, vesi tuottaa ihmisen mieleen kuvia, jotka sitten siirtyvät taiteeseen. Vesi on ”olennainen kohtalo, joka alinomaa muutaa hänen [ihmisen] olemassaolonsa substanssia; Bachelardin metapoetiikassa vedestä ”tulee kuvien tukikohta”.


”Ihmisellä on syvällä itsessään sama virtaamisen kohtalo kuin vedellä”, Huhta jatkaa filosofin siteeraamista. Hetken päästä kirjoittajan mieleen tulee säe Pentti Saarikoskelta:
 On kuin järvi ajattelisi.

Lukiessaan ja kirjoittaessaan nykyhetkessä runoilija palaa väkisinkin takaisin menneille vuosikymmenille ja miettii ahdistuneena, mitä maailman tiedostaminen on ja mitä asioille pitäisi tehdä. Mahdollisen ja välttämättömän ristiriita kauhistuttaa. ”Elämä ei ole / taideteos on ainoastaan houkutus / ajatella niin”, Haapala kirjoittaa ja päätyy lopulta toteamaan sen, mikä on väistämätöntä:

Ei masennukseni ole yhtään sen parempaa
kuin Saarikosken
hän ei kestänyt päälleen kaatuneen hirviön painoa

Voiko sen suoremmin ilmaista, miksi Hämärä ei tanssi enää. Toisaalta voi lohduttautua sanoilla, jotka Haapala kirjoitti edellisen kokoelmansa Valekuolleiden (2017) päätteeksi:

Runoudella on sama tehtävä kuin Pyhän Julianan ilmestyksellä: ottaa vastaan se mikä on, tavoittaa merkityksistä tyhjenevä ja kivun täyttämä maailma, mutta myös tarttua rakkauteen ja pitää siitä kiinni.

Ilmeisintä viitettä saadaan odottaa sivulle 12: Olen suunnilleen saman ikäinen / kuin Saarikoski kuollessaan / eläessään hän oli Jeesuksen ja Kafkan / ja Suomiehen ikäinen. Teoksen nimen hämmästyttävän suora velka Hämärän tansseille (1983) ja sen runoilijalle tulee näin hetimiten varmistetuksi — ja myöhemmin vielä moneen kertaan. Sopii silti kysyä, mikä saa Haapalan ilmaisemaan asian näin suorasukaisesti. Ja ennen muuta, miksi se tehdään kiellon kautta? Kehittyy paradoksi: joku ilmeinen perinne on katkennut, mutta jatkaa kuitenkin olemassaoloaan. Hämärä ei ehkä itse tanssi, mutta tanssiiko joku hänen puolestaan? Tai jos hän ei enää tanssi, tekeekö hän sen sijaan jotain muuta? Haapala vastaa kysymykseen omalla tavallaan kirjoittamalla muodoltaan hyvinkin esikuvansa mukaisen, pohtivan ja polveilevan runoelman täynnä kuvauksia runoilijan arkielämästä lomitettuna nykyhetken päivänperhosiin ja kirjallisten klassikoiden pysyvämpään uutisvirtaan. Jos tämä metodi ja muotti on toiminut ennenkin, miksi vaihtaa ”uudempaan” tai ”parempaan”? Uusi teos ei ole samalla tavalla ”kokeileva” ja ”moniaineksinen” kuin vaikkapa Termini (2009) tai Kuka ampui Ötzin? (2012).  Mutta se on huolestunutta ja huolta kantavaa puhetta aikamme polttavista aiheista, samaan tapaan kuin niin monet juuri nyt kirjoitetut ja täälläkin käsitellyt runoteokset. Runoilija on globaali yhteiskunnallinen pohtija, aivan kuten Saarikosken päivinä. Kiintoisaa on varsinkin ylisukupolvinen näkökulma, joka tämän tästä nousee esille, kuten edellispäivän sitaatista näkee.

Runon ominaisuudet ovat tiettyyn rajaan asti mitattavissa. Runo, ainakin kirjan sivulle painettu, on jokaiselle lukijalle periaatteessa sama. Runo ei muutu, vaikka lukija muuttuu. Ja silti runo on kullekin lukijalle kussakin lukutilanteessa aina ”erilainen”, riippuen muun muassa lukijan valmiuksista. Lukemiseen vaikuttavat esimerkiksi lukijan kokemus, tietämys ja herkkyys. Ja totta kai odotukset siitä, millainen runo on ja miltä se näyttää. Jos odottaa Eino Leinoa, Pentti Saarikoskikin voi olla hämmentävä kokemus, saati sitten Tytti Heikkinen tai Harry Salmenniemi. Torjunta saattaa olla jyrkkä, vaikka toisinkin voisi olla. Entä jos uuteen, erilaiselta näyttävään ja tuntuvaan runoon, joka ei välttämättä muodostu edes luettavasta tekstistä, suhtautuisi kuin ennenkokemattomaan harvinaisuuteen? Joskus se mitä on aina etsinyt, on jotakin mitä ei ole tullut edes kuvitelleeksi.